viisi vuotta pääkaupunkia

Olen ollut niin kiireinen elämän kanssa, etten ole ehtinyt päivittää rakkainta sosiaalista mediaani, Instagramia, kuin toisinaan. Vaikka ajatuksissani kutsunkin tätä blogitoimintaa trendikkäästi Instagramini jatkeeksi. Eilen kuitenkin julkaisin taas. Sen kunniaksi, että kesäkuun alussa mä ja Helsinki täytettiin viisi vuotta yhdessä. Sellainen aika kuin viisi vuotta, kuten monet muutkin ajat, tuntuu yhtäaikaa ihmeellisen pitkältä ja uskomattoman lyhyeltä.

Omaa maallista taivaltaan seuraa vähän liian läheltä, jotta väkisin tapahtuva muutos olisi jotenkin helposti havainnoitavissa. Sanon usein, etten mielestäni ole muuttunut ollenkaan viimeiseen johonkin sillä hetkellä tarkoituksenmukaiseen aikamääreeseen. Esimerkiksi viiteen vuoteen. En tunne suurta muutosta ajatuksissani, elintavoissani, vaatekaapissani, päiväkirjamerkinnöissäni, soittolistoissani. Muutos kuitenkin on. Sen huomaa parhaiten, kun etsii sellaisen ihmisen, joka on nyt samassa iässä ja tilanteessa kuin missä itse oli se valitsemansa aikamääre sitten. Osa nuoremmista ihmisistä on erittäin valveutunutta ja fiksua kansaa, joten joskus ajankulun selvittäminen voi vaatia pidempiaikaista tutkimusta koehenkilön ajatuksiin.*

Helsinkiin muutettuani moni asia on muuttunut. Ei välttämättä niin, että muutos olisi miltään osin täydellistä, että jostain asiasta olisi tullut aivan toinen. Ajattelen edelleen paljon samoin, elän paljon samoin, mulla on paljon samoja vaatteita ja lempikappaleita, eikä päiväkirjamerkinnätkään viiden vuoden takaa ole mitenkään tunnistamattomia. Muutos on prosessi ja prosesseja on meneillään. Tulin tänne autuaan tietämättömänä siitä, millaisiin ihmisiin tutustuisin, millaisia paikkoja löytäisin, millaisin juhliin päätyisin tai millaista akateemista uraa lähtisin itselleni rakentamaan. Näillä otsikoilla on eniten prosesseja käynnissä.

Osoite on muuttunut monta kertaa ihan oikeasti. Olen asunut ainakin Vuosaaressa, Töölössä, Kivikossa, Ruskeasuolla, Oulunkylässä, Jätkäsaaressa ja Kalliossa. Olen asunut yksin ja ihmisten kanssa. Isoissa tiloissa ja pienissä kopperoissa. Kissoja ja koiria seuranani. Välillä osoitetta ei ole hetkisiin ollut lainkaan, mutta kaupunki ihmisineen on kantanut senkin yli.

Kun nuori henkilö muuttaa suureen uuteen kaupunkiin, se saa kuulla paljon maitojunakommentteja ja varoituksia. Ne varmasti tarkoittavat hyvää, mutta ovat mielestäni vähän turhia. Ensinnäkin koen Helsingin kotikaupungikseni päivä päivältä väkevämmin. Toisekseen siinä, että kokeilee jotain ei ole mitään varoiteltavaa.** Tai etten täysin ymmärrä, miksi mahdollinen paluu olisi jotenkin negatiivinen asia. En ole kova hurjapää, mutta kyllä uskaltamattomuus ja kokeilemisen pelko ovat itselleni paljon uskaltamista ja kokeilemista negatiivisempia juttuja.

Mutta niin. Niihin prosesseihin ja muihin esiin tulleisiin asioihin. Mulla olis varmasti kirjasarjan verran huomioita ja kertomuksia mun suosikki-ihmisistä, -paikoista, -atmosfääreistä ja -kursseista jo näiden viiden vuoden ajalta, mutta tällä kertaa kylmiltään tyydyn satunnaisiin virkkeisiin. Ehkä julkaisen laajemmat havainnot sitten kymmenvuotisjuhlille.

• Meri. Siellä missä vartuin vesi on erottamaton osa kaupunkia. Fyysisesti, mutta myös ihmisten mielissä. Tuntuu kotoisalta ja miellyttävältä, että kaupungin identiteettiin liittyy vesi. Oli se sitten talven alta paljastuva vähän mädän tuoksuinen meri-ilma itäisen Helsingin lenkkipoluilla tai auringossa välkehtivä Suomenlahti Kauppatorin turistimassojen taustalla.
• Raiteet. Ne tuoksuu hyvältä ja vie paikkoihin. Niiden ympäristöstä löytyy uskomattomia ja uskomattoman erilaisia ulkotiloja. En pysty vieläkään kävelemään Linnunlaulun siltaa pysähtymättä edes vähän aistikokemuksen äärelle. Talvisin on vähän helpompaa, jos on tosi kylmä.
• Yliopisto. Mulla on niin paljon sanottavaa yliopistosta. Se lävistää myös monet muut elämän osa-alueet. Se on mun opinnot ja työ. Se on tosi iso osa mun harrastuksista ja elämäni ihmisistä. Mun tän hetkiseen sijaintiini akatemiassa liittyy suunnattomasti sattumaa, itkuja, nauruja, päättäväisyyttä, epävarmuuksia, kokeilemista, erehtymistä, aamuun asti valvottuja öitä ihmisten ja tehtävien parissa. Tulevaisuus on varmasti täynnä kaikkia näitä samoja asioita, ja odotan malttamattomana ja terveellä kauhulla kaikkea sitä.
• Parvekkeet. Helsingissä on paljon parvekkeita, joille pääsee nauttimaan kaupungin tunnelmasta. Olen korkealle hakeutuvaa tyyppiä, ja Helsinki on vastannut tarpeeseeni päästämällä mut sellasiin paikkoihin.
• Ihmiset. Täällä on paljon ihmisiä. Elämääni on kävellyt niistä useita, ja olen todella monista todella kiitollinen. Kaikki helsinkiläiset ystäväni eivät ole Helsingistä. Kaikki Helsingistä löytämäni ystävät eivät ole helsinkiläisiä. Ilman näitä viittä vuotta ja Helsinkiä mulla ei kuitenkaan olisi ketään niistä. Ja se on hurja ajatus se.

Aika tyypillinen tarina, jossa henkilö tapaa kaupungin ja kaupunki henkilön.

Kuvituksena tässä tekstissä: Kolme kuvaa Helsingistä kuluneen vuoden ajalta. Yksi on otettu talvella, yksi keväällä ja yksi nyt ihmeellisen lämpimän alkukesän huumassa.
_____

* Jotkut koehenkilöt voivat myös olla niin kertakaikkisen valveutuneita ja fiksuja, että ennen kuin ehtii löytää etsimänsä, haluaa hylätä koehenkilön, sillä valveutuneisuudesta ja fiksuudesta tulee itselle  vertailuasetelman kontekstissa vain paha mieli. Onneksi tällaisten henkilöiden statusta voi molemminpuolisen halukkuuden ilmentyessä muuttaa ja alkaa vaikkapa ystäviksi.

** Teoriassa on kai mahdollista, että joku muutospäätöksen tehnyt henkilö ei ymmärtäisi, että kokeiluihin liittyy riskejä.

riman laskemisia *

En oikein oppinutkaan sitten kirjoittamaan. Pyörittelen usein mielessäni sellaista haavekuvaa, jossa istun luonnollisen tuntuisesti kerran viikossa tähän työpöydän ääreen tai sohvan nurkkaan läppäri kainalossani, siemailen vielä hieman liian kuumaa teemukillistani ja annan kaikenlaisten ajatusten vain vuotaa tekstikenttään. Haavekuvan tunnelmassa olennaista on se, että kirjoittaminen avaisi mieleni sisällä kiertyviä solmuja. Aivan niin kuin ennen vanhaan. Aivan niinkuin muutkin osaavat tehdä.

Olen viime aikoina vaipunut kovin helposti hienoiseen henkiseen usvaan. Sellaiseen lamaannuttavaan sumuun, minkä ympäröimänä mikään ei tunnu miltään muulta kuin korkeintaan vähän typerältä, pään sisällä ei liiku mikään hyvä tai paha, eikä ruumiini tunnu reagoivan mihinkään käskyyn. Ei sillä, että niitä käskyjä sille kovin ladeltaisikaan. On raskasta kokea, ettei jaksa lietsoa itseään eteenpäin vievään hurmokseen, tai edes ohkaiseen pirteyteen.

Sumun jatkuvasta läheisyydestä huolimatta olen myös jollain ihmeellisellä tarmolla puskenut arkisia askareita laatikosta "ikuisesti kesken" laatikkoon "auttavasti valmis". Viimeistelen parhaillani koko viime syksyn kestänyttä ja varsin kivutonta taivaltani taittoprojektin parissa. Olen suorittanut lähes ajallaan jo seitsemän erilaista erääseen verkkokurssiin liittyvää tehtävää, vaihtanut tyynyliinan ja aloittanut uudelle vuodelle sen arvoon sopivan uuden kalenterin, että pysyn kärryillä siitä, millaisia asioita "ikuisesti kesken" -laatikkoon vuonna 2018 kerääntyy.

Häiriinnyn hieman kiusallisen paljon siitä, että uutena vuonna taivutetaan nykyään kivutta uutena vuotena. Kiusallisen paljon siksi, että koen polttavaa tarvetta mumista jokaista kuulemaani tai lukemaani uutena vuotenaa kohtaan yhden uunna vuonnan.

[ – – ] *

Kuviutksena tässä tekstissä: Puhkisuodatettuja talvimaisemia Pohjois-Karjalasta.

____

* Julkaistu takautuvasti ja vaillinaiseksi jääneenä luonnoksena huhtikuussa 2018, sillä toimitus koki tekstissä käsitellyt asiat edelleen ajankohtaisiksi tai muutoin taltioimisen arvoisiksi.

uuden alun uusi alku

Edellisestä uudesta alustani ehti kulua melkein vuosi, joten ajattelin lähestyvän merkkipäivän kunniaksi aloittaa taas alusta. Tällä kertaa vanhan uuden päälle, mitäs sitä suotta taipumuksiaan peittelemään.
Edellisestä uudesta alustani ehti tuskin kuulla kukaan, sillä olin itsekin unohtanut sen jo. Pidin Prahassa oleillessani myös käytännönläheisempää vaihtopäiväkirjaa, joka jäi sekin joidenkin (yliopiston KV-hallinnon) määritelmien hieman kesken. Onneksi saan pidemmän päälle määritellä itse sen, mikä on kesken ja mikä on vain hitaassa jatkumossa. Tämä olkoon nyt sitä jatkumoa sitten.

Muistikirjojeni sopukoihin on tallentunut vähemmän havaintoja kuin kultavuosinani, mutta tallentunut silti. Välillä niiden vapauttamattomuus aiheuttaa minussa raskaita, joskin usein vaarattomia fyysisiä oireita, joiden sattuessa ajattelen kaihoisasti niitä aikoja, kun tapanani oli säännöllisesti laskea niitä ilmoille. Näinä päivinä kirjoitan aika paljon, mutta lähinnä sellaisia asioita, jotka eivät edesauta oman mieleni subjektiivisia tuntoja. Kirjoitelmissa on enemmän muistin rutistamista, toisten ajatusten referoimista ja mysteerillisen yhteisen tiedon mahdollisimman objektiivista* kartuttamista.

Pelkään jatkuvasti sanallisen kykeneväisyyteni rappeutumista. Vaikka kirjoitan edelleen, kuten yllä mainitsin, on yhden melko tarkasti rajatun tekstilajin sisällä rakentaminen vähemmän kehittävää kuin tekstilajiuteliaan ajatuksenjuoksun koostaminen. Tai siltä se ainakin tuntuu. Tiedon tieteellinen kirjoittaminen kehittää valtavasti tiettyjä ominaisuuksia, kuten järjestelmällisyyttä, selkeyttä ja taitoa sanoa yksi asia samoin termein kymmenellä eri tavalla, muttei kukaan tee mitään vain muutamaa liikettä treenanneella vartalolla.**

Koitin pohdiskella myös tavoitettavuuttani. En yritä tavoittaa ketään, mutta toivon siitä huolimatta tavoittavani. Kirjoitusharjoitusten ja ajatuspäästelyn ohella enimmäkseen kaipaan jollain tasolla samanhenkisten ihmisolentojen kyberseuraa ja muutakin luettavaa kuin vanhat suosikkijulkaisuni, joista suuri osa on jo aikoja sitten painunut pidempään/ikuiseen lepoon. En haluaisi tinkiä mukavuusalueestani ja vahvuuksistani vain siksi, että löytäisin seuraa. En haluaisi kirjoittaa englanniksi tai rajata verkkopäiväkirjani aihealuetta minkään vallitsevan trendin mukaan. Voiko silti saada uusia ystäviä (tai löytää vanhat)?

Täällä minä nyt kuitenkin taas olen! Voi olla niin, että kirjoitan ensi kerran seitsemän kuukauden kuluttua. Voi olla, että myöhemmin tänään.

Kuvitteena tässä tekstissä: Hajanaisia puhkisuodatettuja taivasotoksia loppukesäisestä Kalliosta.

p. s. Huomaan, ettei Bloggerin lukijatoiminto toimi kuten olen tottunut sen toimivan. Koska haluan silti olla olemassa, laitoin uuden Seikkailun Blogloviniin. Tänne.
_____

* Tahtoisin huomauttaa, etten halua viitata tällä tekemieni kirjoitusten todelliseen objektiivisuuteen, vaan tehdä eroa tieteen parissa hääräämisen ja yleisen fiilispallottelun välille.

** Tästä en mene ihmisvartalon kohdalla ihan 100% takuuseen, koska en ole minkään sortin ihmisfysiikan tuntija. Luultavasti joku voi tehdä jotakin, riippunee määritelmästä.

katsellaan maailmaa yhdessä jälleen

Tässä mä olen taas. Ihan samanlaisena kuin ennen ja toisaalta ihan erilaisena joka päivä. Edellinen osoite oli niin pitkään jäissä, että paineet sen herättämiseen kasvoivat liian suuriksi. Koska olen edelleen ihan samanlainen, en vaivautunut edes keksimään uutta konseptia.

Vietän viimesiä hetkiäni Prahan lumoavassa syleilyssä. Lento takaisin Helsinkiin lähtee keskiviikkoiltana. Sitä ennen olisi vielä kaksi tenttiä selätettävänä, mutta niihin kertaamisen sijaan päätin tarvitsevani uuden osoitteen. Nyt. Heti.

Olen päivittänyt vanhan osoitteen viimeksi melkein vuosi sitten. Välissä olen ehtinyt valua syvemmälle kielitieteeseen, asua vaikka missä, hurahtaa monenlaisiin hömpötyksiin, ottaa valokuvia, vaihtaa pelonsekaisin tuntein Photoshopin Gimpiin ja nukkua huonosti. Ei mitään kovin uutta, siis. Totesin jopa suosikkitunnisteideni toimivan ihan hyvin edelleen.

Niin että, katsellaan jälleen. Maailmaa yhdessä. Mitä.