Juhlallisuuksiin on kuulunut pitkiä iltakävelyitä pimeydessä, villasukkien käytön aloittaminen (joskin tämä rituaali liittyy hyvin vahvasti myös sellaiseen toiseen taivaankappaleiden liikkeiden aiheuttamaan olotilan muutokseen – olkoonkin toki tiiviissä yhteydessä pimeyden kanssa – kuin lisääntyvä kylmyys, johon kivitalon lämmöntuottojärjestelmä ei ole vielä ehtinyt reagoida) ja viltin alla nautitut tutkimukset ja matkakertomukset Siperiasta. Juhlajuomana teetä ja viiniä.
Olen mielestäni kävellyt kesänkin aikana melko paljon, melko erilaisissa melko erilaisissa paikoissa ja kellonajoissa, mutta ennen näitä iltakävelyitä pimeyteen en ole aikoihin päässyt kirmaamaan myöhäisillan jänisten kanssa. Joko jänikset jakavat juhlistamistarpeen kanssani, tai sitten en vain ole pitänyt aisteja yhtä auki kesässä. Epäilen jälkimmäisen olevan todempi. Kun valoa on kaikkialla, ei ehdi millään katsella kaikkea oleellista. Puhumattakaan siitä, että vaikka kuulisi.
Keinovalo tekee jännittäviä asioita pimeydelle. Se maalaa sumuiseen pimeyteen teräviä kuvia ja kirkkaaseen pimeyteen utuisia tunnelmia. Kun kulkee pimeässä junaradan vieressä ja takaa tulevan junan etuvalo luo hetkeksi hassusti muuttuvan horisontin ja väreilevän perspektiivin musta itsestä kävelemässä ja aidan tolpista lipumassa mun ohi. Jos pitää katseen siinä pimeydessä eikä tiessä, saattavat aivot tulkita perspektiivin väreilyn huonosti ja pysäyttää tasapainon. Ja silti siitä tunnelmasta ei tahtoisi pois.
Elämästä saa näin syksyisin ja alkujen keskellä kovin juhlallisen kuvan.
Kodissa on edelleen kaaos. Suomalaisista diplomaateista kertovaan kirjaan ei löydy muuta kirjanmerkkiä kuin hienoimmat alusvaatteet. Yliopistollakin voisi olla kaaos, mutta jostain syystä omistajaa vaihtava pakastettu oravan raato työelämäkurssilla vain osoitti, että on myös hyvää kaaosta.
Kuvituksena tässä tekstissä: Instagram-syötteeltä hyllytettyjä kuvia loppukesäisestä Ljubljanasta. Tuoreita pimeyskuvia ei ole vielä saatavilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti