rakkaudesta kirjoittamiseen, muotoiluun ja jäsentämiseen

Unkarin tunnilla tuli muodostaa sisällöltään sellaisia kysymyslauseita kuin osaatko uida tai tykkäätkö kirjoittaa. Vain joitain iltoja aikaisemmin olin pohtinut näistä jälkimmäistä pimeässä ilmassa jossain kotini ja sen inspiroivaksi ilmoittaneeni Itä-Pasilan välillä.

Sinänsä aihepiiri ei ole mitenkään epätyypillinen, kun koko verkkokirjoittamiseni olemassaolo perustuu kirjoittamisen mysteerin tarkasteluun. Palaan säännöllisen epäsäännöllisesti tämän harrastuksen pariin, ajaudun kaiken aikaa erilaisiin kirjoitussuorituksia vaativiin projekteihin, haluan kertoa tarinoita ja suhtaudun intohimoisesti myös erilaisiin muiden ihmisten tuottamiin teksteihin ja niiden anatomiaan. Huomasin kuitenkin empiväni kysyttyäni itseltäni, tykkäänkö kirjoittaa.

En usko voivani suoraan todeta, etten pitäisi kirjoittamisesta. Jahkailuni vastaamisessa kuitenkin viittaisi siihen, etten myöskään ole valmis suoraan myöntämään tykkääväni. Jokin silti ajaa kirjoittamaan kerta toisensa jälkeen, vaikka maailmassa on todella paljon asioita, jotka suuremmitta suruitta höylään elämästäni vain siksi, etten pidä niistä.

Musta tuntuu, että oikeastaan mä tykkään muotoilla. Tykkään muotoilla ihan muotoilemisen ilosta ja suorastaan rakastan muotoilla ajatuksia ja tietoja, sanoiksi ja kuviksi.* Kirjoittaminen itsessään on aika työlästä ja turhauttavaa (ja joku tuolla jossain tekee sen aina minua etevämmin), mutta se on oiva väline jäsentää ja muotoilla.**

Harjoittamani laajamittainen metakirjoittaminenkin tuntuu liittyvän tähän samaan seikkaan. Kirjoittaminen ei ole mulle itseisarvoista, mutta asioiden muotoileminen on. Tällöin toisinaan ihan hyvän ja sisällökkään tekstin sijaan syntyykin vain tyhjiä ja merkityksettömiä sanajonoja, jos mikään oikea sisältö ei ole taipunut tarpeeksi hyvään muotoon. Sisällöttömyyttä ja ajatusten abstraktia rakennetta on huomattavasti helpompi muotoilla, kun se ei ole valmiiksi itsestäänselvässä yhteydessä konkreettisen maailman asioiden kanssa.

Uskon, että muotoileminen, jäsentäminen ja määritteleminen ovat jollain lailla avaimia maailman hahmottamiseen ja siinä operoimiseen. Tätä maailman hahmottamista etenkin pyrin mielelläni harjoittelemaan. Maailmassa väärät muotoilut ja haluttomuus ymmärtää toisten muotoiluja sekä aiheuttavat että ylläpitävät tarpeettomia konflikteja.

Tarve hyvään muotoiluun taas aiheuttaa ja ylläpitää henkilökohtaisella tasolla perfektionismia. Perfektionismi ajaa mua kaikenlaiseen saamattomuuteen sekä sosiaaliseen umpeutuneisuuteen. En osaa kommunikoida ihmisten kanssa luontevasti, sillä pelkään liikaa häiriöitä muodon ja sitä kautta merkityksen siirtymisessä. Tämä on tietenkin varsin turhaa ja typerää, mutta olen siinä liian syvällä. Tai se minussa. Tai me määritetään jo toisiamme, määritymme toistemme kautta.

Yritän kyllä harjoitella tästä ehdottomuudesta aina välillä pois ja julkaista enemmästä sisällöstä ja vähemmästä muotoilusta rakentuvia tekstejä, eihän aina kuitenkaan voi olla mielestään täydellinen. Myös toisille ihmisille ja toisista asioista on helpompi puhua ilman muotoiluvimmaa, mutten ole vielä ehtinyt selvttää kuinka ja miksi nämä asiat korreloivat toistensa kanssa.

Luulen, että mun tämän syksyn suuret aivoitukset olivat nyt tässä. Tämän jälkeen palaan raportoimaan arkisemmista asioista. Avokadopuun kasvukäyristä ja suoritettavan elämän määrästä.***

Kuvituksena tässä tekstissä: Merkityksettömiä satunnaisotoksia Helsingin syksystä.

______

* Tykkään myös tosi paljon kuvailla asioita kaksin tavoin ja yhdistää nämä tavat ja:lla.

** Jonkun kanssa saisi varmasti aikaan kelvollisen käsitekärhämän siitä, miten kirjoittaminen ja muotoileminen nyt oikeasti määritellään. Saatan käydä kärhämän vaikka itseni kanssa myöhempinä aikoina, mutta nyt tunsin tarvetta saada eron välineen ja tekemisen laadun välillä näkyviin.

*** Kesän aikana avokadopuu kasvoi hyvin ja nopeasti. Pelkään hieman, että syksyinen siirtely ja valon määrän dramaattinen lasku saattavat koitua nuoren puun kohtaloksi. Suoritettavaa elämää on niin paljon, että päädyn jokseenkin katatonisiin tiloihin, mikäli ajattelen määrää kokonaisuutena.

muusista ja inspiraatiosta

Ajauduin vielä syyskuun puolella eräänä hetkenä pitkästä aikaa mietiskelemään inspiraation käsitettä. Ei mitään erityisen uutta, vaikka toki ihminen kehittyy ihmisenä ajan kuluessa ja ajatukset hioutuvat, mutta muistelisin pääpiirteiden pysyneen samoina jo hyvän tovin. Tuli tietenkin vähän erilaisia kulmia katsantoon ja päivittyneitä sanallistamisia, kun joku ulkopuolinen katsoi ja sanallisti samaa aihetta.

Jäin pidemmän päälle pohtimaan inspiraatioaiheisiin liittyen myös muusan käsitettä*. Omassa mielessä nämä kaksi linkittyvät jotenkin elimellisesti toisiinsa, vaikken olekaan aivan varma, kuinka tarkalleen ottaen. Sellaista se oli biologiakin aikojensa alussa, miksei oman mieleni muusuuden rakennekin. Vuoden taittuminen lokakuuksi kirvoittaa haja-ajatuksia aihepiiriin liittyen ihan itsestään.

Oon puhunut paljon siitä, kuinka syksy on mulle suuri muusa. Se saa mut liikkeelle ja havainnointikanavat kirkkaiksi, olon kaiken kosmisen värähtelyn välikappaleeksi**. Pitkästä aikaa uskaltauduin kaivautua tätä ajatusta syvemmälle.

Syksyyn on helppo takertua selityksenä, koska todellisuudessa uskon aina tienneeni tähän inspiraation ja muusuuden rakenteeseen liittyvän muutakin. Konkreettisia muusahahmoja, ihmisiä. Ihmisten kanssa käytyjä keskusteluja, kuvitteellisia keskusteluja, keskusteluja, joiden realisoitumista kaipaisi. Keskusteluja kaikesta siitä, mitä tämä ihmisenä oleminen ja käsittäminen oikein on.

Joskus muusaihmiset ovat romanttisia, kuten tarinoissa, mutta varmaan yhtä usein eivät. Joskus ne ovat taiteellisia, älyllisiä, haastavia, rentouttavia, energisoivia, jotain muuta tai useita näistä. Aina kuitenkin omalla tavallaan innoittavia.

Mä toivoisin aina pystyväni antamaan ihmisille takaisin edes jotain siitä inspiraatiosta, mitä itse heiltä saan. Ja yhtälailla aina pelkään, etten anna mitään. Imen vain tyhjiin ja palaan kotiin valjastamaan toisilta saadun eliksiirin omiin hämäriin tarkoituksiini. Täysin tarkoituksettomiin. Syksystä voi imeä niin paljon kuin haluaa, kukaan ei usko sen imeytyvän koskaan täysin kuviin, tai imemisen vaarantavan sitä mitenkään. Ihmisten kanssa on toisin, siksi kai kuittaan muusatarpeet ennemmin jollain muulla kuin oikeilla ihmisillä.

Pelko omien mehujen pihtaamisesta juontanee juurensa jonnekin entistä pidemmälle, koska vastaavanlaiset epäilyt toteutuu myös lähes kaikilla muilla elämänaloilla.

Toisaalta pelot ja epäilykset yhdistyvät hieman paradoksaalisesti itsehyväksyntään, sillä ne edustavat jotain sellaista, joista usein ihmiset ja ihminen toivoisivat eroon paremman elämänlaadun toivossa. Tällaisia toiveita vastaan taisteleminen ajaa ihmisen rentouttavaan keskinkertaisuuteen, joka on ainakin itselleni oikeastaan hyvinkin tavoiteltava ja hyvän olon tila. Ihminen on aika keskinkertainen olento, ja sen hyväksyminen rentouttaa.

Taistelua ei kuitenkaan voi täysin paeta. Taistelu on taistelua ja taistelu väsyttää. Lisäksi keskinkertaisuuden alapuolellakin on hierarkiassa paikkoja, ja niistä poissa pysyminen vaatii toisenlaista työtä kuin keskinkertaisuuden yläpuolelle pääsemisen mahdottomuuden hyväksyminen. Työtä ei kai pääse pakoon.

Kaiken tän päätteeksi on kuitenkin hyvä todeta, että toisaalta sitten tällä hetkellä mua inspiroi myös öinen Itä-Pasila. Ihan kauhean paljon innoittumiseen ei tarvita, siis.


Kuvituksena tässä tekstissä: Öinen Itä-Pasila.

______

* Synonyymihaku ehdottaa muusalle vaihtoehtoista termiä innotar. Aika hyvä, joskin kalskahtaa hienoisesti sukupuolitetulta (tosin niinpä saattoi muusakin kalskahtaa kreikkalaisten korvaan, en tunne heitä, en voi varmaksi lausua). Innoittaja ei ole aivan tarpeeksi proosallinen. Enemmänkin sellainen dynaaminen nimike, jonka voisi antaa itselleen nykypäivän työmaailmassa.

** Tai uhriksi.

uutisia erään viikon loppupuolelta

Elämässä tapahtuu valtavasti, mä seuraan tapahtumien virtaa uteliaana, mutta väsyneenä.

Saan opintosuorituksia kasaan tasan sen verran ja tasan siihen mennessä kuin on aivan pakko, koska pakon piiriin mahtuu vähän liian paljon. En kuitenkaan ole valmis luopumaan mistään, joten pelailen vielä hetken aikaa tällaista henkistä uhkapeliä.

Perjantaina suoritin erään opintojakson tutkinnostani niin, että lähdin ystävieni ja tuttavieni kanssa kävelemään hautuumaalle. Viiden ja puolen tunnin ajan reippailimme Hietaniemen hautausmaalla laskemassa ruutuja ja rivejä pysähtyen toisinaan kuulemaan toistemme esityksiä kuopissa makaavista menneistä tieteilijöistä. Sää helli, pysytteli kirpeänä ja syksyisenä, vaahteroissa läikehti ja havupensasaidoissa liekehti. Aurinko teki niin taianomaisia asioita, etten ollut pahoillani pimeyden puuttumisesta. Jossain määrin kadehdin niitä kuolleita, jotka ovat saaneet leposijan aivan välkehtivän merenlahden äärestä. Loppupuolella kaipasimme jo hieman muilla kaupungin raiteilla esiintyviä makkarakojuja.

Syysretkemme toinen osa suoritettiin Helsingin tislaamossa. Pääsimme ihmettelemään viinatehdasta ja maistelemaan tisleitä. On pohjattoman viehättävää, että tislausvälineistö kannattaa tehdä hyötysyistä kuparista, sillä hyöty ja kauneus yhdistyvät niin harvoin niin saumattomasti. En muistaakseni ollut koskaan aikaisemmin käynyt tislaamossa. Opettavaista.

Lauantaina en niinkään suorittanut. Kulkea matkailin Helsingissä niin, että mun ja maailman välissä tuntui koko ajan olevan jotain utuista ja pehmeää. Tapasin kahta ystävää menneisyydestä. Kaikista vuosista ja eri suuntiin venyvistä välimatkoista huolimatta joidenkin ihmisten kanssa on aina yksinkertaista kuin kotona. Koti on monenlaisia asioita, myös joskus mielentila ja seurakysymys. Nojailin toisen toverin matkatavaroihin, se on lähdössä ihan kohta maailmalle, vaikka oli tavatessamme vasta matkalla maailmalta pois. Uuteen maailmalle. Nojaillessani nautin udusta ja pehmeydestä ja kaikista onnellisista uutisista, jotka hyviä ihmisiä kohtaa.

Toinen ystävä sai mut houkuteltua lauantai-illan vilskeeseen, vaikka olin jo tehnyt turvallisen pesän viltin alle. Onneksi saikin. Kävimme hengittämässä uuden uutta urbaania folkmusafestivaalia. Illan mytkeet tarjosi Suistamon Sähkö -niminen orkesteri. Yleensä välttelen proprisanojen asettamista tekstiin, sillä ne linkittävät turinat vääjäämättä todellisuuteen, mutta tunsin tämän taideilakoinnin sen verran vahvasti riemuna sydämessä, että koen kyseisen todellisuuslinkin olevan pienen ahdistuksen arvoinen.*

Sunnuntaiaamussa radiossa raikasi Venäjä-teemainen musiikkiohjelma. Tuntui kodikkaalta. Kotona on kukatkin jo lähes paikoillaan, prosessi etenee, katsellaan mihin suuntaan. Sain perjantaiaamuna sähköpostia kansainvälisyyspalveluilta, että mulla on lupa hakea kevääksi asumaan vaihteeksi etelään. On tosiaan katseltava, mikä suuntani on. Olen sulatellut mahdollisuuksiani viikonlopun hälinöiden yli. Tänään hyväksyin luvan ja aloin täyttää seuraavaa hakemusta, jotta mulla olisi luvat myös saapua kohteeseen.

Sunnuntai-illassa radiosta tulee surinaa ja pörinää. Sellaista, mikä kuulostaa esimerkiksi täyttyvän mutteripannun ropellukselta.


Kuvituksena tässä tekstissä: Värejä ja muotoja viikonlopulta.

________

* En ole täysin loppuunanalysoinut tätä proprifobiaa, mutta joitain tendenssejä on havaittavissa jo. Esimerkiksi se ei – osittain varsin järkeenkäyvistä syistä – ulota vaikutusalaansa juurikaan paikannimistöön. Tai nimiin, joihin mulla syystä tai toisesta ei ole sentimentaalista sidettä.

pimeydestä, osa I

Juhlistan henkisesti kaikkia uusia laskennallisia alkuja, kuten kuukausia, vuosia, vuorokausia ja tunteja. Tällaisten aika arkisten laskennallisten alkujen lisäksi myös sellaiset nykyisin vähemmän tarkasti almanakkoihin merkityt taivaankappaleiden liikkeiden aiheuttamiin olotilan muutoksiin perustuvat taitekohdat ovat viehättäviä, jokainen vähintäänkin pienen mielen festivaalin arvoinen. Nyt jo joitain vuorokausia pimeä on ollut valoisaa pidempi, ollaan sellaisen taitekohdan tällä puolen.

Juhlallisuuksiin on kuulunut pitkiä iltakävelyitä pimeydessä, villasukkien käytön aloittaminen (joskin tämä rituaali liittyy hyvin vahvasti myös sellaiseen toiseen taivaankappaleiden liikkeiden aiheuttamaan olotilan muutokseen – olkoonkin toki tiiviissä yhteydessä pimeyden kanssa – kuin lisääntyvä kylmyys, johon kivitalon lämmöntuottojärjestelmä ei ole vielä ehtinyt reagoida) ja viltin alla nautitut tutkimukset ja matkakertomukset Siperiasta. Juhlajuomana teetä ja viiniä.

Olen mielestäni kävellyt kesänkin aikana melko paljon, melko erilaisissa melko erilaisissa paikoissa ja kellonajoissa, mutta ennen näitä iltakävelyitä pimeyteen en ole aikoihin päässyt kirmaamaan myöhäisillan jänisten kanssa. Joko jänikset jakavat juhlistamistarpeen kanssani, tai sitten en vain ole pitänyt aisteja yhtä auki kesässä. Epäilen jälkimmäisen olevan todempi. Kun valoa on kaikkialla, ei ehdi millään katsella kaikkea oleellista. Puhumattakaan siitä, että vaikka kuulisi.

Keinovalo tekee jännittäviä asioita pimeydelle. Se maalaa sumuiseen pimeyteen teräviä kuvia ja kirkkaaseen pimeyteen utuisia tunnelmia. Kun kulkee pimeässä junaradan vieressä ja takaa tulevan junan etuvalo luo hetkeksi hassusti muuttuvan horisontin ja väreilevän perspektiivin musta itsestä kävelemässä ja aidan tolpista lipumassa mun ohi. Jos pitää katseen siinä pimeydessä eikä tiessä, saattavat aivot tulkita perspektiivin väreilyn huonosti ja pysäyttää tasapainon. Ja silti siitä tunnelmasta ei tahtoisi pois.

Elämästä saa näin syksyisin ja alkujen keskellä kovin juhlallisen kuvan.

Kodissa on edelleen kaaos. Suomalaisista diplomaateista kertovaan kirjaan ei löydy muuta kirjanmerkkiä kuin hienoimmat alusvaatteet. Yliopistollakin voisi olla kaaos, mutta jostain syystä omistajaa vaihtava pakastettu oravan raato työelämäkurssilla vain osoitti, että on myös hyvää kaaosta.

Kuvituksena tässä tekstissä: Instagram-syötteeltä hyllytettyjä kuvia loppukesäisestä Ljubljanasta. Tuoreita pimeyskuvia ei ole vielä saatavilla.

lyhyesti syyskuun adaptaatiovaikeuksista ja kuolemasta

Matkapäiväkirjani eivät ole vielä valmiit, mutta mä itse olen päässyt takaisin kotiin. Kotona olemisen tasoja on miellyttävästi useita: olen sekä Suomessa, Helsingissä että linjasaneerauksen jälkeen myös takaisin vanhassa asunnossa. Kaikki tämä tuntuu nyt matkapäiväkirjojen valmistumattomuutta lukuunottamatta aivan hyvältä ja jotenkin ansaiten saavutetulta.

Toisaalta olen ollut kotona jo pari viikkoa, mutta adaptoituminen on ollut oletettua hankalampaa. Tasapainottelu viikkoa ennen omaa saapumistani alkaneiden kurssien rästihommien, jatkuvasti uusiutuvien muiden hommien, syksyisten tapahtumien, ihmisten kohtaamisen ja asunnon asuttamisen välillä aiheuttaa mieleen kaoottisen pysähtyneen tilan, minkä takia mikään edellä mainituista ei tule oikein kunnolla valmiiksi. Klassista, mutta erityisen vahvalla tavalla läsnä.

Adaptaatio-ongelmissa ei ole kyse siitä, ettenkö olisi odottanut alkavaa lukuvuotta suurella innolla tai etteikö syyskuinen Helsinki hellisi mua juuri sellaisin tavoin kuin tarvitsenkin*. Ei. Asiat vain taitavat muuttua liian paljon ja liian pian. Siirtymä melko levollisesta ja mekaanisesta Euroopan elämästä hektiseen ja paljon luovia ratkaisuja vaativaan Helsingin elämään tapahtui kovin nopealla aikataululla. Samalla siirryin keskeltä Euroopan kesää keskelle Helsingin syksyä.

Syksy aiheuttaa itsessään sellaisia vahvoja värähtelyjä toisissa ihmisissä. Olen kirjoittanut aiheesta varmaan joka syksy, täytynee joskus etsiä vanhat teokset ja koota ne kattavasti samaan paikkaan. Jotkut ihmiset saavat energiaa kevään ja kesän elinvoimista ja sitten toiset ihmiset siitä, että luonto päättää vuosittaisen elon taipaleensa kuollen värikkäästi. Energiatasot ovat siis ainakin omasta näkökulmastani kesäisessä Euroopassa ja syksyisessä Helsingissä hyvin erilaiset, mikä aiheuttaa varmaan samankaltaista painetta päähän kuin ilmanpaineen muutos lentokoneen laskeutuessa.

Hoidan näitä liiallisia pääpaineita ihan tutuin tavoin tutustumalla uusiin kieliin** ja lupautumalla erityyppisiin kirjoitus- ja puuhaprojekteihin. Tällä viikolla muistelimme suomen jo kuolleita sukukieliä, ensi viikolla muistelemme sekä kuolleiden että elävien sukukielten jo kuolleita tutkijoita.

Toivon, että edes pieni osa syksyn aiheuttamasta energiasta ja luomisen vimmasta valjastuisi myös näiden vapaiden tekstien kirjoittamiseen. Pelkään tietenkin, ettei.

Kuvituksena tässä tekstissä: Satunnaisia Instagram-syötteestä hyllytettyjä otoksia Ljubljanasta ja Wienistä.

_____

* Kuukauden kestäneen lämpimän Euroopan jälkeen tämä viimainen ja päivä päivältä pimeämmäksi muuttuva Helsinki elähdyttää mua.

** Tänä syksynä vuorossa sellaiset uudet lystikielet kuin mokša, mansi ja unkari.

matkaamisesta ja matkapäiväkirjoittamisesta

Tämä vuosi on näyttänyt ja tulee vielä näyttämään siltä kuin lapsi olisi läiskinyt sormeaan pyörivään karttapalloon, jokaisen läiskähdyksen päätteeksi vaatinut päästä käymään juuri täällä, lopulta läiskinyt sormensa yhtä monta kertaa kalenteriin ja vaatinut päästä lähtemään juuri niinä ajankohtina. Ja huoltajat olleet, että joojoo, mee vaan. Olisin siis voinut olla järkevämpi, järjestelmällisempi ja miettiä joitain tarjouksia ja ideoita pidempäänkin kuin kaksi sekuntia.

Vaan en ollut, ja nyt mulla on käsissäni liikkuvaisin vuosi kenties koko tähänastisen elämäni aikana. Tästä johtuen oon harkinnut useiden öiden pimeinä tunteina aloittavani uran inspiroivien matkakertomusten tuottajana. Matkoista osa on toki jo tehty, enkä ole puoliksikaan niin hyvä inspiroimaan kuin mitä olen inspiroitumaan, mutta jotenkin ajatus matkakertomuksista helisyttelee sieluani miellyttävästi. Olen lukenut elämässäni jonkin verran matkakertomuksia. Yleensä olen myös pitänyt niistä. Vaikka juuri nyt niiden asioiden kirjaaminen tuntuisi kornilta ja laimealta itse kokemusten rinnalla, voisi mummona keinutuolissa olla mukavaa muistella mennyttä elämää myös tekstien kautta. Tai päätellen siitä yllättävästä intensiteetistä, jolla tarkastelen menneitä tekstejäni ihan muutaman kuukaudenkin kuluttua kirjoittamisesta, varmasti jo ennen keinutuolia. Ensi vuonna tai jotain sellaista.

Joitain asioita olen ehtinyt kirjailla analogiseen päiväkirjaani, suurinta osaa en. Ihailen sekä nuoruuden minua että nykyisyyden ihmisiä, jotka pystyvät kirjoittamaan päiväkirjaa sillä lailla lennossa. Nuorena taiteilijasieluna mua ei koskaan häirinnyt ottaa muistikirjaa esiin missä tahansa. Nykyään oon liian ahdistunut kaikesta, enkä suinkaan vähiten siitä, kuinka paljon liikaa näyttää nuorelta taiteilijasielulta, jos muistelee kirjaan itseksensä ihmisten ilmoilla tai kesken minkä tahansa sosiaalisen tilanteen. Vaikka olen edelleen mielestäni verrattaen nuori.

Ehkäpä johtuen juuri tästä ainaisesta ahdistuksesta, olen myös menettänyt kykyni muodostaa kokonaisia kappaleita oikeastaan mistään muusta kuin oman olemiseni metatasoisesta puimisesta (ja omista tutkimusaiheistani ja niidenkin kohdalla saan aina turvautua akateemisten tekstilajien ominaisratkaisuihin, mikä helpottaa kappaleenmuodostusta huomattavasti). Puolittain siis pakotan itseni aloittamaan tämän digitaalisen matkapäiväkirjaurakan pienimuotoisesti nyt luetteloimalla tämän vuoden matkat. Ne ovat seuraavat.

1. Talvikoulumatka
• Wien + Praha
• helmi/maaliskuu
2. Konferenssimatka
• Tartto + muu Etelä-Viro
• toukokuu
3. Kenttämatka
• Rameški + muu Tverin oblast
• toukokuu
4. Kesäkoulu- ja lomamatka
• Uppsala + Hampuri + Lindau + Wien
• kesäkuu
5. Tunturivaellus
• Käsivarren erämaa-alue (Suomi + Ruotsi + Norja)
• heinäkuu
6. Kenttämatka
• Etelä-Viro
• elokuu
7. Eurooppaan
• Praha + Budapest + Zagreb + Rijeka + Ljubljana + Wien
• elo/syyskuu

Kirjoitin tämän tekstin ensimmäiset rivit huhtikuussa, jolloin edessä oli vielä 6/7 reissuista. Yleensä en osaa jatkaa kauan sitten kirjoitetuista ajatuksista, mutta ajatukseni matkapäiväkirjoittamisen mielekkyydestä ja toisaalta oman elämäni suunnittelun mielettömyydestä eivät olleet juurikaan muuttuneet. 

Pyrin edelleen takautuvasti proosallistumisen uhallakin (tai juuri sen takia, en ole vieläkään ihan varma, onko omin tyylini kovin realistinen silloinkaan, kun kyseessä on päiväkirja) kirjaamaan muistiin hetkiä ja asioita jo menneiltä retkiltä. Itäisen Euroopan kierroksen jälkeen taas teen kaikkeni, että pysyisin aloillani muutaman kuukauden. 

Lähipiirini on kysellyt multa usein siitä, miten mulla oikein on varaa olla koko ajan liikenteessä. Vastaus on se, ettei mulla juuri olekaan. Oon kuitenkin kunnostautunut aiemmin mainitsemassani tarjouksiin tarttumisessa. Lähes kaikkiin matkoihini liittyy jonkinlainen laskennallisen sivistyksen arvo. Pystyn siis sijoittamaan maailmalla käyttämäni ajan opintopisteinä tutkintooni. Monesti silloin on myös mahdollista hakea jonkinlaista liikkuvuusapurahaa matkakulujen kattamiseksi. Elämällä muuten kitsaasti ja näkemällä pientä ylimääräistä vaivaa on siis mahdollista nähdä maailmaa opiskelijabudjetillakin. En väitä etteikö tää tarjouksien etsiskely, kitsasatelu ja vaivannäkö olisi toisinaan kuluttavaa ja perseestä, mutta elämä on valintoja.

Olen itse kysellyt itseltäni usein enemmänkin eettisiä ja psyykkisiä kysymyksiä. Koska matkustaminen on monella lailla tämän hetken medioissa hip, olen tuttuun maailmantuskalliseen tapaani erittäin tietoinen runsaan matkustelun haitoista ympäristölle ja ihmisille. Matkapäiväkirjoittamisen yksi riemu olisi myös tarkastella vähäpäästöisen matkaamisen mahdollisuuksia ja tuntemuksia. Näihin edellä esiteltyihin seitsemään matkaan ja kymmeneen valtioon esimerkiksi sisältyy neljä lentoa, muutama laivatunti, jonkin verran junakilometrejä ja tuhottomasti erilaisissa autoissa istumista. Häpeän asianmukaisesti jokaista lentokilometriä, laivailua ja autoiluakin paikoitellen hieman. Olen kuitenkin oppinut muutaman vuoden aikana paljon reissaamisesta pienin hiilijalanjäljin, ja haaste maailman avartamisesta mahdollisimman vähin päästöin tarjoaa mielestäni enemmän voitettavaa kuin hävittävää. 

Vähäpäästöisyyden ohella yritän koko ajan jalostaa matkailutapaani myös kohteideni alkuperäistä kulttuuria ja matkani mahdollistavia ihmisiä kunnioittavaksi. Euroopassa kulkiessa se on vielä melko helppoa, mutta hyvä pitää mielessä. 

Psyykkiset kysymykset ovat ehkä kaikista hankalimmin tarkasteltavissa. Kuten sanoin, elämä on valintoja. Olen itse valinnut uhrata aikaa, varoja ja henkistä jaksamista, jotta näkisin maailmaa ja kokisin juttuja maantieteellisesti erilaisissa paikoissa. Jollekin henkilökohtainen maantiede saattaa olla aivan yhdentekevää, mutta mä saan sen satunnaisesta muutoksesta jonkinlaista hyrisevää voimaa. Mua elähdyttää nähdä, että elämä on ihan yhtä tavallista ja merkityksellistä myös toisessa paikassa. Mua elähdyttää nähdä luontoa, joka on samanlaista ja erilaista. Ja mua elähdyttää olla matkalla jonnekin silloin, kun määränpäähän on vielä paljon matkaa, enkä voi tehdä mitään muuta kuin luottaa kyydin vievän mut perille ja nauttia maisemista. Lisäksi voin viihdyttää itseäni loputtomiin opettelemalla uusia ortografioita ja lukemalla katukylttejä ja muropakettien sisällysluetteloita.

Kaiken tuon elähdyttävyyden takia siedän sitä, että välillä ei ole varaa oikein mihinkään. Ja sen, että välillä oman sängyn vaihtaminen ahtaaseen yöbussiin tuntuu maailman typerimmältä idealta. Ja sen, että yhteiskunnan normit hönkii mun niskaan lukukausi lukukaudelta kiihkeämmin. Voi olla, että sitten kun olisi varaa, ei olekaan aikaa. Joskus tulee se aika, kun en enää fyysisesti pysty vaihtamaan omaa sänkyä mihinkään. Ja enköhän mä kaikesta huolimatta joskus valmistu.


Kuvituksena tässä tekstissä: Kaksi kuvaa elämäni kissoista. Kissat edustavat mukavaa pysyvyyttä.

viisi vuotta pääkaupunkia

Olen ollut niin kiireinen elämän kanssa, etten ole ehtinyt päivittää rakkainta sosiaalista mediaani, Instagramia, kuin toisinaan. Vaikka ajatuksissani kutsunkin tätä blogitoimintaa trendikkäästi Instagramini jatkeeksi. Eilen kuitenkin julkaisin taas. Sen kunniaksi, että kesäkuun alussa mä ja Helsinki täytettiin viisi vuotta yhdessä. Sellainen aika kuin viisi vuotta, kuten monet muutkin ajat, tuntuu yhtäaikaa ihmeellisen pitkältä ja uskomattoman lyhyeltä.

Omaa maallista taivaltaan seuraa vähän liian läheltä, jotta väkisin tapahtuva muutos olisi jotenkin helposti havainnoitavissa. Sanon usein, etten mielestäni ole muuttunut ollenkaan viimeiseen johonkin sillä hetkellä tarkoituksenmukaiseen aikamääreeseen. Esimerkiksi viiteen vuoteen. En tunne suurta muutosta ajatuksissani, elintavoissani, vaatekaapissani, päiväkirjamerkinnöissäni, soittolistoissani. Muutos kuitenkin on. Sen huomaa parhaiten, kun etsii sellaisen ihmisen, joka on nyt samassa iässä ja tilanteessa kuin missä itse oli se valitsemansa aikamääre sitten. Osa nuoremmista ihmisistä on erittäin valveutunutta ja fiksua kansaa, joten joskus ajankulun selvittäminen voi vaatia pidempiaikaista tutkimusta koehenkilön ajatuksiin.*

Helsinkiin muutettuani moni asia on muuttunut. Ei välttämättä niin, että muutos olisi miltään osin täydellistä, että jostain asiasta olisi tullut aivan toinen. Ajattelen edelleen paljon samoin, elän paljon samoin, mulla on paljon samoja vaatteita ja lempikappaleita, eikä päiväkirjamerkinnätkään viiden vuoden takaa ole mitenkään tunnistamattomia. Muutos on prosessi ja prosesseja on meneillään. Tulin tänne autuaan tietämättömänä siitä, millaisiin ihmisiin tutustuisin, millaisia paikkoja löytäisin, millaisin juhliin päätyisin tai millaista akateemista uraa lähtisin itselleni rakentamaan. Näillä otsikoilla on eniten prosesseja käynnissä.

Osoite on muuttunut monta kertaa ihan oikeasti. Olen asunut ainakin Vuosaaressa, Töölössä, Kivikossa, Ruskeasuolla, Oulunkylässä, Jätkäsaaressa ja Kalliossa. Olen asunut yksin ja ihmisten kanssa. Isoissa tiloissa ja pienissä kopperoissa. Kissoja ja koiria seuranani. Välillä osoitetta ei ole hetkisiin ollut lainkaan, mutta kaupunki ihmisineen on kantanut senkin yli.

Kun nuori henkilö muuttaa suureen uuteen kaupunkiin, se saa kuulla paljon maitojunakommentteja ja varoituksia. Ne varmasti tarkoittavat hyvää, mutta ovat mielestäni vähän turhia. Ensinnäkin koen Helsingin kotikaupungikseni päivä päivältä väkevämmin. Toisekseen siinä, että kokeilee jotain ei ole mitään varoiteltavaa.** Tai etten täysin ymmärrä, miksi mahdollinen paluu olisi jotenkin negatiivinen asia. En ole kova hurjapää, mutta kyllä uskaltamattomuus ja kokeilemisen pelko ovat itselleni paljon uskaltamista ja kokeilemista negatiivisempia juttuja.

Mutta niin. Niihin prosesseihin ja muihin esiin tulleisiin asioihin. Mulla olis varmasti kirjasarjan verran huomioita ja kertomuksia mun suosikki-ihmisistä, -paikoista, -atmosfääreistä ja -kursseista jo näiden viiden vuoden ajalta, mutta tällä kertaa kylmiltään tyydyn satunnaisiin virkkeisiin. Ehkä julkaisen laajemmat havainnot sitten kymmenvuotisjuhlille.

• Meri. Siellä missä vartuin vesi on erottamaton osa kaupunkia. Fyysisesti, mutta myös ihmisten mielissä. Tuntuu kotoisalta ja miellyttävältä, että kaupungin identiteettiin liittyy vesi. Oli se sitten talven alta paljastuva vähän mädän tuoksuinen meri-ilma itäisen Helsingin lenkkipoluilla tai auringossa välkehtivä Suomenlahti Kauppatorin turistimassojen taustalla.
• Raiteet. Ne tuoksuu hyvältä ja vie paikkoihin. Niiden ympäristöstä löytyy uskomattomia ja uskomattoman erilaisia ulkotiloja. En pysty vieläkään kävelemään Linnunlaulun siltaa pysähtymättä edes vähän aistikokemuksen äärelle. Talvisin on vähän helpompaa, jos on tosi kylmä.
• Yliopisto. Mulla on niin paljon sanottavaa yliopistosta. Se lävistää myös monet muut elämän osa-alueet. Se on mun opinnot ja työ. Se on tosi iso osa mun harrastuksista ja elämäni ihmisistä. Mun tän hetkiseen sijaintiini akatemiassa liittyy suunnattomasti sattumaa, itkuja, nauruja, päättäväisyyttä, epävarmuuksia, kokeilemista, erehtymistä, aamuun asti valvottuja öitä ihmisten ja tehtävien parissa. Tulevaisuus on varmasti täynnä kaikkia näitä samoja asioita, ja odotan malttamattomana ja terveellä kauhulla kaikkea sitä.
• Parvekkeet. Helsingissä on paljon parvekkeita, joille pääsee nauttimaan kaupungin tunnelmasta. Olen korkealle hakeutuvaa tyyppiä, ja Helsinki on vastannut tarpeeseeni päästämällä mut sellasiin paikkoihin.
• Ihmiset. Täällä on paljon ihmisiä. Elämääni on kävellyt niistä useita, ja olen todella monista todella kiitollinen. Kaikki helsinkiläiset ystäväni eivät ole Helsingistä. Kaikki Helsingistä löytämäni ystävät eivät ole helsinkiläisiä. Ilman näitä viittä vuotta ja Helsinkiä mulla ei kuitenkaan olisi ketään niistä. Ja se on hurja ajatus se.

Aika tyypillinen tarina, jossa henkilö tapaa kaupungin ja kaupunki henkilön.

Kuvituksena tässä tekstissä: Kolme kuvaa Helsingistä kuluneen vuoden ajalta. Yksi on otettu talvella, yksi keväällä ja yksi nyt ihmeellisen lämpimän alkukesän huumassa.
_____

* Jotkut koehenkilöt voivat myös olla niin kertakaikkisen valveutuneita ja fiksuja, että ennen kuin ehtii löytää etsimänsä, haluaa hylätä koehenkilön, sillä valveutuneisuudesta ja fiksuudesta tulee itselle  vertailuasetelman kontekstissa vain paha mieli. Onneksi tällaisten henkilöiden statusta voi molemminpuolisen halukkuuden ilmentyessä muuttaa ja alkaa vaikkapa ystäviksi.

** Teoriassa on kai mahdollista, että joku muutospäätöksen tehnyt henkilö ei ymmärtäisi, että kokeiluihin liittyy riskejä.