maanantai 1. lokakuuta 2018

muusista ja inspiraatiosta


Ajauduin vielä syyskuun puolella eräänä hetkenä pitkästä aikaa mietiskelemään inspiraation käsitettä. Ei mitään erityisen uutta, vaikka toki ihminen kehittyy ihmisenä ajan kuluessa ja ajatukset hioutuvat, mutta muistelisin pääpiirteiden pysyneen samoina jo hyvän tovin. Tuli tietenkin vähän erilaisia kulmia katsantoon ja päivittyneitä sanallistamisia, kun joku ulkopuolinen katsoi ja sanallisti samaa aihetta.

Jäin pidemmän päälle pohtimaan inspiraatioaiheisiin liittyen myös muusan käsitettä*. Omassa mielessä nämä kaksi linkittyvät jotenkin elimellisesti toisiinsa, vaikken olekaan aivan varma, kuinka tarkalleen ottaen. Sellaista se oli biologiakin aikojensa alussa, miksei oman mieleni muusuuden rakennekin. Vuoden taittuminen lokakuuksi kirvoittaa haja-ajatuksia aihepiiriin liittyen ihan itsestään.

Oon puhunut paljon siitä, kuinka syksy on mulle suuri muusa. Se saa mut liikkeelle ja havainnointikanavat kirkkaiksi, olon kaiken kosmisen värähtelyn välikappaleeksi**. Pitkästä aikaa uskaltauduin kaivautua tätä ajatusta syvemmälle.

Syksyyn on helppo takertua selityksenä, koska todellisuudessa uskon aina tienneeni tähän inspiraation ja muusuuden rakenteeseen liittyvän muutakin. Konkreettisia muusahahmoja, ihmisiä. Ihmisten kanssa käytyjä keskusteluja, kuvitteellisia keskusteluja, keskusteluja, joiden realisoitumista kaipaisi. Keskusteluja kaikesta siitä, mitä tämä ihmisenä oleminen ja käsittäminen oikein on.

Joskus muusaihmiset ovat romanttisia, kuten tarinoissa, mutta varmaan yhtä usein eivät. Joskus ne ovat taiteellisia, älyllisiä, haastavia, rentouttavia, energisoivia, jotain muuta tai useita näistä. Aina kuitenkin omalla tavallaan innoittavia.

Mä toivoisin aina pystyväni antamaan ihmisille takaisin edes jotain siitä inspiraatiosta, mitä itse heiltä saan. Ja yhtälailla aina pelkään, etten anna mitään. Imen vain tyhjiin ja palaan kotiin valjastamaan toisilta saadun eliksiirin omiin hämäriin tarkoituksiini. Täysin tarkoituksettomiin. Syksystä voi imeä niin paljon kuin haluaa, kukaan ei usko sen imeytyvän koskaan täysin kuviin, tai imemisen vaarantavan sitä mitenkään. Ihmisten kanssa on toisin, siksi kai kuittaan muusatarpeet ennemmin jollain muulla kuin oikeilla ihmisillä.

Pelko omien mehujen pihtaamisesta juontanee juurensa jonnekin entistä pidemmälle, koska vastaavanlaiset epäilyt toteutuu myös lähes kaikilla muilla elämänaloilla.

Toisaalta pelot ja epäilykset yhdistyvät hieman paradoksaalisesti itsehyväksyntään, sillä ne edustavat jotain sellaista, joista usein ihmiset ja ihminen toivoisivat eroon paremman elämänlaadun toivossa. Tällaisia toiveita vastaan taisteleminen ajaa ihmisen rentouttavaan keskinkertaisuuteen, joka on ainakin itselleni oikeastaan hyvinkin tavoiteltava ja hyvän olon tila. Ihminen on aika keskinkertainen olento, ja sen hyväksyminen rentouttaa.

Taistelua ei kuitenkaan voi täysin paeta. Taistelu on taistelua ja taistelu väsyttää. Lisäksi keskinkertaisuuden alapuolellakin on hierarkiassa paikkoja, ja niistä poissa pysyminen vaatii toisenlaista työtä kuin keskinkertaisuuden yläpuolelle pääsemisen mahdottomuuden hyväksyminen. Työtä ei kai pääse pakoon.

Kaiken tän päätteeksi on kuitenkin hyvä todeta, että toisaalta sitten tällä hetkellä mua inspiroi myös öinen Itä-Pasila. Ihan kauhean paljon innoittumiseen ei tarvita, siis.


Kuvituksena tässä tekstissä: Öinen Itä-Pasila.

______

* Synonyymihaku ehdottaa muusalle vaihtoehtoista termiä innotar. Aika hyvä, joskin kalskahtaa hienoisesti sukupuolitetulta (tosin niinpä saattoi muusakin kalskahtaa kreikkalaisten korvaan, en tunne heitä, en voi varmaksi lausua). Innoittaja ei ole aivan tarpeeksi proosallinen. Enemmänkin sellainen dynaaminen nimike, jonka voisi antaa itselleen nykypäivän työmaailmassa.

** Tai uhriksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti