Viime päivät Helsingissä ovat olleet ihmeellisiä. Jonkun verkosta löytyneen artikkelin mukaan kuumasta ja kuivasta kesästä on se riemu, ettei jokin erityinen sieni pääse vaurioittamaan puita jollain erityisellä tavalla, mistä seuraa värikkäämpi ja pitkäaikaisempi ruska. Kuittasin tiedon aikanaan sellaisella aika vaimealla okei kiva:lla, sillä siinä hetkessä tuntui, ettei mikään voisi hyvittää kuuman ja kuivan kesän aiheuttamaa fyysistä epämieluisuutta. Nyt hengitän revanssiani niin raivokkaasti, että keuhkot ja verkkokalvot värisevät ääristään.
Kuljen päivittäin ulkona jokseenkin kokonaisvaltaisessa hämmästyksessä, sillä maailman värit, muodot ja valot ovat tyrmääviä. Se sekä energisoi että näännyttää. Elämä virtaa kovempaa, kun ympärillä on kaunista ja ympäristö kutkuttaa jatkuvasti mielikuvitusta. Ajatukset väreilevät ja tarinat suoltuvat. Toisaalta sitten on entistä vaikeampi keskittyä käytännön elämään, kun tuntee pakonomaista tarvetta ahmia kaiken mahdollisen syksyisen taianomaisuuden, ennen kuin se häviää pois, ja täytyy taas vuoden ajan löytää näitä tämmöisiä taianomaisia mielen polttoaineita joistain maltillisemmista asioista.
Jotkut päivät ovat olleet kuulaan ja kirkkaan aurinkoisia, toiset päivät ovat olleet hämyisän sumuisia. molemmissa puitteissa syksy ja värit ovat näyttäneet, tuoksuneet ja tuntuneet hyvältä. Kirkkaudessa kaiken kauneus näkyy selvemmin, sumussa täytyy valjastaa muutkin aistit.
Perjantai-iltana Helsinki oli kietoutunut erityisen sankkaan sumuun. Sellaiseen, joka on paksua muttei vielä märkää. Kävelin sattumoisin kaupungin halki silloin. Jos tekisin elokuvan, haluaisin sen tapahtuvan sellaisessa sumussa. Se tuo esiin tasoja ja etäisyyksiä, joita ei tavallisesti huomaa. Valo ja äänet jatkuvat pitkälle, mutta muodot häviävät jo pienen matkan päässä. Ihmiset ovat pelkkiä muotoja, nopeasti katoavaisia, eikä niiden elämiä ja kohtaloita tule ajateltua kuten hyvässä näkyvyydessä. Sellaisessa sumussa on itse aika irrallaan maailmasta.
Perjantai-iltana se irrallisuus tuntui hykerryttävältä ja voimaannutti. Ajattelen ihmisten elämiä ja kohtaloita kuitenkin taas heti sumun hälvettyä, kyllä ne pärjäisivät hetken keskenään.
Jonain aiempana päivänä oli vähän samanlainen sumu. Kaikki korkealla oleva oli näkymättömissä, kuten myös kirkon torni. Mietin, onko läpinäkymättömän sumuinen ilma aiheuttanut aikain saatossa piikkejä ihmisten haureus- ja syntitilastoissa.
Toisinaan toivoisin, ettei näin ihmeellinen syksy häviäisi ollenkaan, ettei olisi niin kova kiire aistia kaikkea. Samaan henkiseen hengenvetoon on kuitenkin todettava, etten varmastikaan olisi syksystä niin pakahtunut, mikäli se kestäisi ainiaan eikä siihen liittyisi vääjäämättä ja joutuisasti lähestyvä loppu. Kauneudesta pakahtumiseen liittyy väistämättömän luopumisen pelon pakahtuminen. Sekä kauneus että väistämättömän luopumisen pelko aiheuttaa mussa suuria ja jokseenkin primitiivisiä tunteita. Kun yksi ilmiö saa tuntemaan näitä molempia yhtäaikaisesti, on vaikea, ellei mahdotonta, suhtautua ilmiöön kevyesti. Kallitstunen väittämään, että mahdotonta.
Kuvituksena tässä tekstissä: Puhki suodatettuja kuvia sumusta ja pimeästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti