vetämättömyydestä ja ohikiitävyysahdistuksesta (harmaan vuodenajan jatkumo)

Marraskuu vei mukanaan pimeään ja sumuun. Se oli hankalaa. Olisin halunnut keskustella ihmisten kanssa siitä vetämättömästä olotilasta, joka minussa oli (ja lienee hieman yhä). Olisin halunnut kertoa, etteivät ajatukseni ole kovin selkeitä. Aivoni eivät kerta kaikkiaan pysty käsittelemään mitään, mikä on tulevassa kronologiassa kauempana kuin kolmen tunnin päässä. Päässäni ei liiku mitään, joten asioiden ymmärtämisen ja käsittelemisen tehtävä muotoutuu ylitsepääsemättömän hankalaksi.

Samalla kuitenkaan en olisi halunnut osallistua marraskuuta vähättelevään ja syyttelevään diskurssiin. Pidän marraskuun pimeydestä ja sumusta. Se antaa pehmeämmän mahdollisuuden tehdä itselleen aikaa ja tilaa hektisyydessä. Istua kotona, juoda pannullinen kahvia, lukea venäjänkielistä mansin oppikirjaa tai katsoa kissavideoita. Se, että oma vetämättömyyteni osui juuri marraskuuhun, oli osittain sattumanvaraista, mutta keskusteltaessa ihmiset olettavat marraskuun olevan kaiken takana.

Olen keskustellut aiheesta silti, kaiken uhalla. Eihän mulla ole ollut mitään muuta sanottavaa kuulumisia vaihdellessa kuin että väsyttää enkä näe eteeni.

On siis mennyt tovi. Piti kirjoittaa oopperasta (luonnos on edelleen työpöydällä), mutta se tuntuikin liian suurelta.

Mainitsin ajan kulumisen viimeksikin. Olen kai tosiaan kiinnittänyt siihen enemmän huomiota kuin hetkeen. Kuluminen on pitkästä aikaa ahdistanut. Mua ei yleensä ahdista oma ikääntyminen, vaan ymmärrys kaiken ohikiitävyydestä. Ahdistaa se, että maailma on erilainen kuin lapsuudessa tai vanhempien lapsuudessa. Se, että maailma tai ihmiset eivät ole enää koskaan samat kuin ne olivat joskus. Vähän myös se, että mitä ei tee tänään, ei välttämättä ehdi tehdä koskaan. Lopulta se, että mitä ikinä teemmekin ajalla, päättynee se kuitenkin jonkinlaiseen tuhoon.

Muistiossa on kyllä huomioita, jotka ansaitsisivat tulla kirjallisesti ajatelluiksi. Ehkä marraskuun päättyminen kirvoittaa taas uusia juttuja. Analogiseen päiväkirjaani kirjoitin pari tuntia joulukuun vaihtumisen jälkeen jotain siitä, kuinka hyvä näyte olemiseni flegmaattisuuden asteesta on se, etten ollut huomata edes uuden kuun alkamista. Tai että se ei tuntunut miltään ennen kuin tuntui surulliselta, ettei tuntunut miltään.


Kuvituksena tässä tekstissä: Kaksi otosta Helsingin aivan kauniista marraskuusta 2018.

harmaan vuodenajan alku (pimeydestä osa III)

Vaihtui marraskuuksi. Venäjän-matkan aikana Helsingistä oli kaikonnut syksy ja harmaa vuodenaika (™) asettunut paikoilleen. Luultavasti seuraavaksi viideksi kuukaudeksi tai jotain. Olen virallisesti lakannut toivomasta, että Helsinkiin tulisi oikea talvi.

(Kirjoitin tämän kertomuksen lähes kokonaisuudessaan silloin, kun oli tosiaan vasta vaihtunut marraskuuksi. Nyt siitä on kulunut jo kolmasosa. Toisina jaksoina ajan kulumiseen kiinnittää enemmän huomiota kuin toisina. Nyt on sellainen jakso, että ajan kuluminen tuntuu maltillisena fyysisenä tuskana ruumiissa ja erittäin riipivänä henkisenä tuskana mielessä, eikä sitä voi olla huomaamatta.)

Kävin pyhien henkilöiden päivänä jälleen Hietaniemen hautuumaalla, sillä kaipaan juhlaan juhlallisuuksia. Pyhäinpäivä on erinomaisen pimeään hetkeen asetettu kynttiläjuhla, ja koska mikään ei valaise pimeää hellemmin kuin kynttilät, kuuluu pyhäinpäivä juhlasuosikeihini. En ole moneen vuoteen päässyt millekään hautuumaalle sitä ihastelemaan, viimeksi luultavasti juuri Hietaniemeen mahdollisesti vuonna 2013.

Tämän oletetun viime kerran kävin siellä erään toverin kanssa, ja jätimme puoliksi poltetun kynttilän jonkun sellaisen henkilön haudalle, jolle kukaan muu ei ollut kynttilää jättänyt. Tänä vuonna harmittelin itsekseni, etten tajunnut hakea matkalla kynttilää. Vaikka kaikki omien sukulaisteni ja tuttavieni kalmot lepäävät aivan muissa kaupungeissa, olisi ollut mukavaa jälleen liittää joku unohdettu hauta osaksi valomerta. Muistin suurpiirteisesti yhden taannoiselle oppihistoriakierrokselle mahtuneen kuolleen fennougristin haudan sijainnin. Harhailin sen luokse. Paikalla ei ollut ainuttakaan kynttilää, vaikka kyseessä oli tärkeä herra. Seisoin hetken siinä muistelemassa, myös niitä sukulaisteni kalmoja jossain.

Oli tosiaan läpitunkemattoman pimeää. Huvitin itseäni irroittautuen todellisuudesta kävelemällä kapeita pensasaidoin rajattuja polkuja pitkin ainoana valonlähteenäni satunnaiset kynttilät. Pelin pilasivat toisinaan vastaantulijat, jotka tekivät pimeydestä kovaa osoitellen sitä puhelinten valoilla. Sellaisessa valaistussa pimeässä näkee harvoin mitään.

On tosiaan hyvin pimeää ylipäänsä. Se on häkellyttävää, minkä tähden ihmiset varmaan jaksavatkin meuhkata ja vouhottaa siitä vuodesta toiseen, mutta myös täyttää mielen tietyllä raukeudella. Turruttaa ja pehmittää. Lisäksi se tosiaan saa joulua kohden erityisesti lisääntyvän keinotekoisen ilovalaistuksen kukoistamaan.

Päivät ovat olleet hieman väsyneitä, ja minä samoin. Söin viimein Kazanista tuliaiseksi tuomani säk-säkin (tataariksi se kirjoitetaan чəк-чəк, ja venäjäksi esimerkiksi чак-чак, transkriboinnin olen tehnyt omaan puheeseeni vakiintuneen tataarin äänneasua mukailevan muodon perusteella). Se on ensimaistamalta aika tylsää ruokaa, mutta ennen kuin huomaakaan, on kuitenkin syönyt sitä paketillisen. Luulen, että opiskelen jonain prokrastinaatiohetkenä valmistamaan säk-säkkiä itse, koska Kazaniin on kuitenkin aika pitkä matka sitä hakemaan. Kazanin oppaamme sanoi, että udmurtit matkustavat alueelle vain noutaakseen säk-säkkiä. En epäile lausuntoa.

Marraskuun aikana olen lisäksi vieraillut muun muassa parturissa. Myös edellisestä parturikäynnistä on kulunut jo melkoinen tovi. Uskoakseni tämäntyyppinen viime kerta oli huhtikuussa 2016. Sen olen ollut näköinenkin. En tiedä, paraniko tilanne mitenkään radikaalisti, mutta ainakin sain hyväntuoksuisen hiustenpesun mukavalta Tartosta kotoisin olevalta parturihenkilöltä.

Yhtä aikaa tuntuu, että olen vaihteeksi kadottamassa kykyni kutoa eheitä tekstejä, ja että olen vihdoin saavuttamassa taidon tuottaa sitä keskeneräisyyttä, epäjohdonmukaisuutta ja ei-valmiutta, josta pohjimmiltani olen puhunut sivupalkissa jo ainakin vuoden, ehkä useamman (tämä sieluun ja ruumiiseen koskeva ajankulun havaitseminen koskee ihan viime päiviä, useimmiten ei satu).


Kuvituksena tässä tekstissä: Kaksi puhki suodatettua kuvaa pimeästä.

tunnehavaintoja venäjältä

Olen taas päässyt kotiin. Ajattelin edellisen kotiutumisen tuoksinassa, etten jaksaisi poistua maasta ennen ensi vuotta, mutta toisin kävi. Lähdin Venäjälle.

En Venäjällä keskittynyt sanoihin tai ajatuksiin yhtä pieteetillä kuin olen keskittynyt kuluneena syksynä Helsingissä. Sanat ja ajatukset hautautuvat, kun on sekä vieraassa kieli- ja kulttuuriympäristössä että intensiivisessä sosiaalisessa puristuksessa. Silloin keskittyy selviytymään. Ajattelemaan sanoja vain kommunikaatiovälineinä eri tahojen välillä.

Nautin Venäjästä vähän samalla tavalla kuin nautin kummallisista mutta kauniista taide-elokuvista. Venäjällä on yhtäaikaisesti loputtoman hienoa ja loputtoman omituista. Yhdessä hetkessä häkeltyy ympärillään avautuvan maailman visuaalisuudesta ja vieraiden kielten yllättävästä runsaudesta, toisessa hetkessä häkeltyy totaalisesta absurdiudesta, joka yhteiskunnan asioiden välisissä suhteissa vallitsee. Ja jokin siinä absurdiudessa on kuitenkin tuudittavaa. Ei tarvitse miettiä mitään. Näin ne asiat nyt vain menee, koska ollaan Venäjällä.*

Kävin Pietarissa, Kazanissa, Joškar-Olassa ja Moskovassa. Matkustin bussilla, metrolla, junalla, kävellen, taksilla, überillä ja maršrutkalla. Nukuin yhteensä kolme yötä junassa, kaikki yläpedissä. Näin Nevan, Volgan ja Moskvan sivujokineen. Join litrakaupalla teetä mitä erilaisimmissa paikoissa ja luin georgian kielioppia silloin, kun muut olivat erilaisten paikkojen patioilla tupakalla. Karistin yltäni pelkoa käyttää venäjää, hullaannuin erilaisesta ortografioiden maailmasta ja otin paljon keskihuonoja valokuvia.

Lupaan usein itselleni opiskelevani pian lisää venäjää, jotta voisin vapaammin tehdä sinne tutkimusretkiä. Tälläkin kertaa koin tulleeni repäistyksi pois liian pian ja ymmärtäväni jatkuvasti liian vähän. Kävi tuhansia asioita, jotka pitäisi kirjata tapahtumien lokiin, vielä useampia tuhansia asioita ei vielä edes ole käynyt. En laisinkaan osaa suhtautua kaikkiin tunne- ja aistiärsykkeisiin, joita aiheen käsittely aiheuttaa.

Suhtautumisen hankaluudesta en ole päässyt eroon näinä ensimmäisinä päivinä takaisin arjessani. Katsoin tänään toista kertaa elämässäni erään varsin eroottissävytteisen marinkielisen (kummallisen mutta kauniin) taide-elokuvan. Sen maailmassa tuntui jotenkin helpolta olla, kun saattoi taas antautua sellaisen osin harhaisen luulon valtaan, ettei mun kuulukaan ymmärtää kaikkea.


Kuvituksena tässä tekstissä: Kaksi kiireistä kultaisen hetken kuvaa Pietarista saapumisemme illalta.

____

* Oikeasti suhtaudun tosi moneen Venäjään liittyvään asiaan varsin kriittisesti, ei hätää. Siellä matkustaessa kuitenkin jollain tavalla koskettuu maailmaan mahtuvista ilmiöistä.

selkeytymisen kokemuksesta ja huonosta kohinasta

Asiat kulkevat eteenpäin. Päivät vierivät. Tunnit kuluvat. Kuukaudet ja kielikurssit vaihtuvat seuraaviin. Graduaiheet muotoutuvat. Ihan hyvä niin.

Koin tänä sateisena torstaina pitkästä aikaa miellyttäviä lähitulevaisuuttani koskevia selkeytymisen tunteita. Tutkimusaihepiirikuviot alkavat tosiaan vähä vähältä hakeutua hyvältä näyttäviin uomiin. Lopulliseen muotoon on vielä kokonainen matka, mutta ei kai mikään synny valmiina. Se pitäisi sitten jotenkin kyetä hyväksymään suuremmitta itsesyytöksittä.

Koska olen kulkenut akatemiassa useista onnekkaista sattumuksista huolimatta hyvin samantapaisesti kuin kuljen muillakin näennäisen merkityillä poluilla (hieman haparoiden, taivaalle katsellen, välillä tahallisesti ja välillä tahattomasti polulta eksyen), olen ollut viime aikoina enenevissä määrin huolissani tutkintoon vaadittavien opintojen suorittamisen ja opintotukikuukausien loppumisen kronologis-maailmallisesta kohtaamisesta. Olen edelleen hieman huolissani, mutta ensimmäistä kertaa ikinä reittini tämänhetkisestä pisteestä valmiiksi maisteriksi näyttää periaatteessa selkeältä. Teoriassa ei ole enää pimeitä kohtia. Tiedän, mitä olen tekemässä. Vaikka käytännön toteuttaminen ei usein ole mulle helppoa, valaa ennenkokematon tunne selkeydestä mieleen varovaista uskoa onnistumisesta.

Varmaankin näistä positiivisista kokemuksista innostuneena latasin vaihtohakemukseeni viimeisen puuttuvan asiakirjan ja lähetin hakemuksen matkaan. Olen jo toinen jalka Tartossa. Toivon syvästi, että mut päästetään sinne ihan kokonaan.

Muuten tuntuu, että oon aistinut ympäristöni olennoista pelkkää negatiivista. Vaikka puitteet ovat edelleen kauniit ja ihmiset (ja kissat) lähtökohtaisesti hienoja, on useina päivinä kaikki hyvä tuuli tuntunut hautautuvan huonoon kohinaan. Pahojen aurojen suodattimessani lienee jokin häiriö, toivottavasti hetkellinen.

Viikko sitten perjantaiyönä tulin kirja kainalossa pitkin iloista Helsinkiä ja lopulta naapurirapun ovelta samaa matkaa iloisen postimiehen kanssa. Silloin olennot eivät vielä tuntuneet kohisevan huonosti. Postimies piti mulle alaovea auki ja tarjosi yhteistä hissimatkaakin.


Kuvituksena tässä tekstissä: Tallenteita satunnaisista hetkistä, jolloin tiedekirjallisuus on omasta epäjärjestelmällisyydestäni johtuen kohdannut jotain arkista niin huvittavalla tavalla, että niitä voisi paremmin tietämättä luulla lavastetuiksi. Tässä esillä teokset Siperian viidakko, Vällyjeni välissä uusi tuttavuus ja Kirjanmerkki. 

olo- ja säätilojen ihmeellisyydestä

Viime päivät Helsingissä ovat olleet ihmeellisiä. Jonkun verkosta löytyneen artikkelin mukaan kuumasta ja kuivasta kesästä on se riemu, ettei jokin erityinen sieni pääse vaurioittamaan puita jollain erityisellä tavalla, mistä seuraa värikkäämpi ja pitkäaikaisempi ruska. Kuittasin tiedon aikanaan sellaisella aika vaimealla okei kiva:lla, sillä siinä hetkessä tuntui, ettei mikään voisi hyvittää kuuman ja kuivan kesän aiheuttamaa fyysistä epämieluisuutta. Nyt hengitän revanssiani niin raivokkaasti, että keuhkot ja verkkokalvot värisevät ääristään.

Kuljen päivittäin ulkona jokseenkin kokonaisvaltaisessa hämmästyksessä, sillä maailman värit, muodot ja valot ovat tyrmääviä. Se sekä energisoi että näännyttää. Elämä virtaa kovempaa, kun ympärillä on kaunista ja ympäristö kutkuttaa jatkuvasti mielikuvitusta. Ajatukset väreilevät ja tarinat suoltuvat. Toisaalta sitten on entistä vaikeampi keskittyä käytännön elämään, kun tuntee pakonomaista tarvetta ahmia kaiken mahdollisen syksyisen taianomaisuuden, ennen kuin se häviää pois, ja täytyy taas vuoden ajan löytää näitä tämmöisiä taianomaisia mielen polttoaineita joistain maltillisemmista asioista.

Jotkut päivät ovat olleet kuulaan ja kirkkaan aurinkoisia, toiset päivät ovat olleet hämyisän sumuisia. molemmissa puitteissa syksy ja värit ovat näyttäneet, tuoksuneet ja tuntuneet hyvältä. Kirkkaudessa kaiken kauneus näkyy selvemmin, sumussa täytyy valjastaa muutkin aistit.

Perjantai-iltana Helsinki oli kietoutunut erityisen sankkaan sumuun. Sellaiseen, joka on paksua muttei vielä märkää. Kävelin sattumoisin kaupungin halki silloin. Jos tekisin elokuvan, haluaisin sen tapahtuvan sellaisessa sumussa. Se tuo esiin tasoja ja etäisyyksiä, joita ei tavallisesti huomaa. Valo ja äänet jatkuvat pitkälle, mutta muodot häviävät jo pienen matkan päässä. Ihmiset ovat pelkkiä muotoja, nopeasti katoavaisia, eikä niiden elämiä ja kohtaloita tule ajateltua kuten hyvässä näkyvyydessä. Sellaisessa sumussa on itse aika irrallaan maailmasta.

Perjantai-iltana se irrallisuus tuntui hykerryttävältä ja voimaannutti. Ajattelen ihmisten elämiä ja kohtaloita kuitenkin taas heti sumun hälvettyä, kyllä ne pärjäisivät hetken keskenään.

Jonain aiempana päivänä oli vähän samanlainen sumu. Kaikki korkealla oleva oli näkymättömissä, kuten myös kirkon torni. Mietin, onko läpinäkymättömän sumuinen ilma aiheuttanut aikain saatossa piikkejä ihmisten haureus- ja syntitilastoissa.

Toisinaan toivoisin, ettei näin ihmeellinen syksy häviäisi ollenkaan, ettei olisi niin kova kiire aistia kaikkea. Samaan henkiseen hengenvetoon on kuitenkin todettava, etten varmastikaan olisi syksystä niin pakahtunut, mikäli se kestäisi ainiaan eikä siihen liittyisi vääjäämättä ja joutuisasti lähestyvä loppu. Kauneudesta pakahtumiseen liittyy väistämättömän luopumisen pelon pakahtuminen. Sekä kauneus että väistämättömän luopumisen pelko aiheuttaa mussa suuria ja jokseenkin primitiivisiä tunteita. Kun yksi ilmiö saa tuntemaan näitä molempia yhtäaikaisesti, on vaikea, ellei mahdotonta, suhtautua ilmiöön kevyesti. Kallitstunen väittämään, että mahdotonta.


Kuvituksena tässä tekstissä: Puhki suodatettuja kuvia sumusta ja pimeästä.

pimeydestä, osa II

Päätähuimaavaksi yltyneestä julkaisutahdistani huolimatta varastoon on jo jäänyt joitain lokakuun muistiinpanoja. Myös pimeästä.

Asioita, joita pimeässä luulen ihmisiksi:

• kissat
• puut
• varjot
• leipäpussit
• sammal
• valot
• puput
• muotojen päällekäisyyden liikkuvaisuus (kuten kahvimuki sähkökaapin päällä suhteessa takana oleviin kirjaviin katukiviin, tai maasta törröttävät ilmanvaihtoputket suhteessa edessä olevaan verkkoaitaan. liike luo liikettä.)

Asioita, joita pimeässä luulen kissoiksi:

• ihmiset

Hylätyt raitiokiskot aiheuttaa mussa alakuloisuutta. Yleisesti sellaiset muistuttaa kaiken katoavaisuudesta. Koen sen useimmiten olevan merkki siitä, että joku jossain on päättänyt käyttää vähemmän rahaa julkiseen liikenteeseen. Tahtoisin päästä useampia teitä raitiovaunulla ja sallia harvempia teitä pääsevän autolla.

Hieman hylätyn näköinen, joskin luultavasti kuitenkin vanhemmilleen ihan tallessa oleva, lapsi roikkua kieppui väliaikaisessa liikennemerkissä Hakaniemen työmaalla. Samaistuttavaa.

Mulla on kotona sellainen t-paita, jossa on kuva melankolisesta pesukarhusta ja teksti legalise drugs and murder. En tohdi pitää sitä julkisilla paikoilla ja pelkäsin sen aikoinaan jäävän rajalla kiinni (ja viranomaisten saapuvan ovelleni kyselemään, mikä yhteiskunnan vihollinen minä oikein olenkaan), mutta se on monella tavalla mun sieluvaate. Pidän sitä öisin, niin se vahvistaa mun mustaa sielua ja manaa pahat henget sisälläni hyvään oikoseen seuraavaksi päiväksi.

Viikonloppuna paita kävi mun kanssa Turussa, sillä majoituin sellaisessa kodissa, jossa uskalsin nukkua sielupaidassani. Koti oli kokonainen talo, jonka kirjahyllyssä oli hyviä teoksia ja seinillä hyviä artefakteja. Turku esitteli kauneinta itseään. Lauantaina juhlin kirpeässä illassa ystävien kanssa tärkeitä asioita. Sunnuntaina kävelin joen viertä vierailulle. Rannan puut hehkuivat varmaankin kaikissa maailman väreissä ja Aura välkehti. Mustassa sielussani tuntui myös värihehkulta ja välkehdinnältä.


Kuvituksena tässä tekstissä: Satunnaisia syysotoksia Turusta. Tuoreita pimeyskuvia saattaisi jo olla saatavilla, mutta tuntuisi jotenkin liian ilmiselvältä, ja toisaalta Pimeydestä, osa I:stä epäkunnioittavalta, liittää ne osaksi tätä pimeyden mukaan nimettyä merkintää.

rakkaudesta kirjoittamiseen, muotoiluun ja jäsentämiseen

Unkarin tunnilla tuli muodostaa sisällöltään sellaisia kysymyslauseita kuin osaatko uida tai tykkäätkö kirjoittaa. Vain joitain iltoja aikaisemmin olin pohtinut näistä jälkimmäistä pimeässä ilmassa jossain kotini ja sen inspiroivaksi ilmoittaneeni Itä-Pasilan välillä.

Sinänsä aihepiiri ei ole mitenkään epätyypillinen, kun koko verkkokirjoittamiseni olemassaolo perustuu kirjoittamisen mysteerin tarkasteluun. Palaan säännöllisen epäsäännöllisesti tämän harrastuksen pariin, ajaudun kaiken aikaa erilaisiin kirjoitussuorituksia vaativiin projekteihin, haluan kertoa tarinoita ja suhtaudun intohimoisesti myös erilaisiin muiden ihmisten tuottamiin teksteihin ja niiden anatomiaan. Huomasin kuitenkin empiväni kysyttyäni itseltäni, tykkäänkö kirjoittaa.

En usko voivani suoraan todeta, etten pitäisi kirjoittamisesta. Jahkailuni vastaamisessa kuitenkin viittaisi siihen, etten myöskään ole valmis suoraan myöntämään tykkääväni. Jokin silti ajaa kirjoittamaan kerta toisensa jälkeen, vaikka maailmassa on todella paljon asioita, jotka suuremmitta suruitta höylään elämästäni vain siksi, etten pidä niistä.

Musta tuntuu, että oikeastaan mä tykkään muotoilla. Tykkään muotoilla ihan muotoilemisen ilosta ja suorastaan rakastan muotoilla ajatuksia ja tietoja, sanoiksi ja kuviksi.* Kirjoittaminen itsessään on aika työlästä ja turhauttavaa (ja joku tuolla jossain tekee sen aina minua etevämmin), mutta se on oiva väline jäsentää ja muotoilla.**

Harjoittamani laajamittainen metakirjoittaminenkin tuntuu liittyvän tähän samaan seikkaan. Kirjoittaminen ei ole mulle itseisarvoista, mutta asioiden muotoileminen on. Tällöin toisinaan ihan hyvän ja sisällökkään tekstin sijaan syntyykin vain tyhjiä ja merkityksettömiä sanajonoja, jos mikään oikea sisältö ei ole taipunut tarpeeksi hyvään muotoon. Sisällöttömyyttä ja ajatusten abstraktia rakennetta on huomattavasti helpompi muotoilla, kun se ei ole valmiiksi itsestäänselvässä yhteydessä konkreettisen maailman asioiden kanssa.

Uskon, että muotoileminen, jäsentäminen ja määritteleminen ovat jollain lailla avaimia maailman hahmottamiseen ja siinä operoimiseen. Tätä maailman hahmottamista etenkin pyrin mielelläni harjoittelemaan. Maailmassa väärät muotoilut ja haluttomuus ymmärtää toisten muotoiluja sekä aiheuttavat että ylläpitävät tarpeettomia konflikteja.

Tarve hyvään muotoiluun taas aiheuttaa ja ylläpitää henkilökohtaisella tasolla perfektionismia. Perfektionismi ajaa mua kaikenlaiseen saamattomuuteen sekä sosiaaliseen umpeutuneisuuteen. En osaa kommunikoida ihmisten kanssa luontevasti, sillä pelkään liikaa häiriöitä muodon ja sitä kautta merkityksen siirtymisessä. Tämä on tietenkin varsin turhaa ja typerää, mutta olen siinä liian syvällä. Tai se minussa. Tai me määritetään jo toisiamme, määritymme toistemme kautta.

Yritän kyllä harjoitella tästä ehdottomuudesta aina välillä pois ja julkaista enemmästä sisällöstä ja vähemmästä muotoilusta rakentuvia tekstejä, eihän aina kuitenkaan voi olla mielestään täydellinen. Myös toisille ihmisille ja toisista asioista on helpompi puhua ilman muotoiluvimmaa, mutten ole vielä ehtinyt selvttää kuinka ja miksi nämä asiat korreloivat toistensa kanssa.

Luulen, että mun tämän syksyn suuret aivoitukset olivat nyt tässä. Tämän jälkeen palaan raportoimaan arkisemmista asioista. Avokadopuun kasvukäyristä ja suoritettavan elämän määrästä.***

Kuvituksena tässä tekstissä: Merkityksettömiä satunnaisotoksia Helsingin syksystä.

______

* Tykkään myös tosi paljon kuvailla asioita kaksin tavoin ja yhdistää nämä tavat ja:lla.

** Jonkun kanssa saisi varmasti aikaan kelvollisen käsitekärhämän siitä, miten kirjoittaminen ja muotoileminen nyt oikeasti määritellään. Saatan käydä kärhämän vaikka itseni kanssa myöhempinä aikoina, mutta nyt tunsin tarvetta saada eron välineen ja tekemisen laadun välillä näkyviin.

*** Kesän aikana avokadopuu kasvoi hyvin ja nopeasti. Pelkään hieman, että syksyinen siirtely ja valon määrän dramaattinen lasku saattavat koitua nuoren puun kohtaloksi. Suoritettavaa elämää on niin paljon, että päädyn jokseenkin katatonisiin tiloihin, mikäli ajattelen määrää kokonaisuutena.