olo- ja säätilojen ihmeellisyydestä

Viime päivät Helsingissä ovat olleet ihmeellisiä. Jonkun verkosta löytyneen artikkelin mukaan kuumasta ja kuivasta kesästä on se riemu, ettei jokin erityinen sieni pääse vaurioittamaan puita jollain erityisellä tavalla, mistä seuraa värikkäämpi ja pitkäaikaisempi ruska. Kuittasin tiedon aikanaan sellaisella aika vaimealla okei kiva:lla, sillä siinä hetkessä tuntui, ettei mikään voisi hyvittää kuuman ja kuivan kesän aiheuttamaa fyysistä epämieluisuutta. Nyt hengitän revanssiani niin raivokkaasti, että keuhkot ja verkkokalvot värisevät ääristään.

Kuljen päivittäin ulkona jokseenkin kokonaisvaltaisessa hämmästyksessä, sillä maailman värit, muodot ja valot ovat tyrmääviä. Se sekä energisoi että näännyttää. Elämä virtaa kovempaa, kun ympärillä on kaunista ja ympäristö kutkuttaa jatkuvasti mielikuvitusta. Ajatukset väreilevät ja tarinat suoltuvat. Toisaalta sitten on entistä vaikeampi keskittyä käytännön elämään, kun tuntee pakonomaista tarvetta ahmia kaiken mahdollisen syksyisen taianomaisuuden, ennen kuin se häviää pois, ja täytyy taas vuoden ajan löytää näitä tämmöisiä taianomaisia mielen polttoaineita joistain maltillisemmista asioista.

Jotkut päivät ovat olleet kuulaan ja kirkkaan aurinkoisia, toiset päivät ovat olleet hämyisän sumuisia. molemmissa puitteissa syksy ja värit ovat näyttäneet, tuoksuneet ja tuntuneet hyvältä. Kirkkaudessa kaiken kauneus näkyy selvemmin, sumussa täytyy valjastaa muutkin aistit.

Perjantai-iltana Helsinki oli kietoutunut erityisen sankkaan sumuun. Sellaiseen, joka on paksua muttei vielä märkää. Kävelin sattumoisin kaupungin halki silloin. Jos tekisin elokuvan, haluaisin sen tapahtuvan sellaisessa sumussa. Se tuo esiin tasoja ja etäisyyksiä, joita ei tavallisesti huomaa. Valo ja äänet jatkuvat pitkälle, mutta muodot häviävät jo pienen matkan päässä. Ihmiset ovat pelkkiä muotoja, nopeasti katoavaisia, eikä niiden elämiä ja kohtaloita tule ajateltua kuten hyvässä näkyvyydessä. Sellaisessa sumussa on itse aika irrallaan maailmasta.

Perjantai-iltana se irrallisuus tuntui hykerryttävältä ja voimaannutti. Ajattelen ihmisten elämiä ja kohtaloita kuitenkin taas heti sumun hälvettyä, kyllä ne pärjäisivät hetken keskenään.

Jonain aiempana päivänä oli vähän samanlainen sumu. Kaikki korkealla oleva oli näkymättömissä, kuten myös kirkon torni. Mietin, onko läpinäkymättömän sumuinen ilma aiheuttanut aikain saatossa piikkejä ihmisten haureus- ja syntitilastoissa.

Toisinaan toivoisin, ettei näin ihmeellinen syksy häviäisi ollenkaan, ettei olisi niin kova kiire aistia kaikkea. Samaan henkiseen hengenvetoon on kuitenkin todettava, etten varmastikaan olisi syksystä niin pakahtunut, mikäli se kestäisi ainiaan eikä siihen liittyisi vääjäämättä ja joutuisasti lähestyvä loppu. Kauneudesta pakahtumiseen liittyy väistämättömän luopumisen pelon pakahtuminen. Sekä kauneus että väistämättömän luopumisen pelko aiheuttaa mussa suuria ja jokseenkin primitiivisiä tunteita. Kun yksi ilmiö saa tuntemaan näitä molempia yhtäaikaisesti, on vaikea, ellei mahdotonta, suhtautua ilmiöön kevyesti. Kallitstunen väittämään, että mahdotonta.


Kuvituksena tässä tekstissä: Puhki suodatettuja kuvia sumusta ja pimeästä.

pimeydestä, osa II

Päätähuimaavaksi yltyneestä julkaisutahdistani huolimatta varastoon on jo jäänyt joitain lokakuun muistiinpanoja. Myös pimeästä.

Asioita, joita pimeässä luulen ihmisiksi:

• kissat
• puut
• varjot
• leipäpussit
• sammal
• valot
• puput
• muotojen päällekäisyyden liikkuvaisuus (kuten kahvimuki sähkökaapin päällä suhteessa takana oleviin kirjaviin katukiviin, tai maasta törröttävät ilmanvaihtoputket suhteessa edessä olevaan verkkoaitaan. liike luo liikettä.)

Asioita, joita pimeässä luulen kissoiksi:

• ihmiset

Hylätyt raitiokiskot aiheuttaa mussa alakuloisuutta. Yleisesti sellaiset muistuttaa kaiken katoavaisuudesta. Koen sen useimmiten olevan merkki siitä, että joku jossain on päättänyt käyttää vähemmän rahaa julkiseen liikenteeseen. Tahtoisin päästä useampia teitä raitiovaunulla ja sallia harvempia teitä pääsevän autolla.

Hieman hylätyn näköinen, joskin luultavasti kuitenkin vanhemmilleen ihan tallessa oleva, lapsi roikkua kieppui väliaikaisessa liikennemerkissä Hakaniemen työmaalla. Samaistuttavaa.

Mulla on kotona sellainen t-paita, jossa on kuva melankolisesta pesukarhusta ja teksti legalise drugs and murder. En tohdi pitää sitä julkisilla paikoilla ja pelkäsin sen aikoinaan jäävän rajalla kiinni (ja viranomaisten saapuvan ovelleni kyselemään, mikä yhteiskunnan vihollinen minä oikein olenkaan), mutta se on monella tavalla mun sieluvaate. Pidän sitä öisin, niin se vahvistaa mun mustaa sielua ja manaa pahat henget sisälläni hyvään oikoseen seuraavaksi päiväksi.

Viikonloppuna paita kävi mun kanssa Turussa, sillä majoituin sellaisessa kodissa, jossa uskalsin nukkua sielupaidassani. Koti oli kokonainen talo, jonka kirjahyllyssä oli hyviä teoksia ja seinillä hyviä artefakteja. Turku esitteli kauneinta itseään. Lauantaina juhlin kirpeässä illassa ystävien kanssa tärkeitä asioita. Sunnuntaina kävelin joen viertä vierailulle. Rannan puut hehkuivat varmaankin kaikissa maailman väreissä ja Aura välkehti. Mustassa sielussani tuntui myös värihehkulta ja välkehdinnältä.


Kuvituksena tässä tekstissä: Satunnaisia syysotoksia Turusta. Tuoreita pimeyskuvia saattaisi jo olla saatavilla, mutta tuntuisi jotenkin liian ilmiselvältä, ja toisaalta Pimeydestä, osa I:stä epäkunnioittavalta, liittää ne osaksi tätä pimeyden mukaan nimettyä merkintää.

rakkaudesta kirjoittamiseen, muotoiluun ja jäsentämiseen

Unkarin tunnilla tuli muodostaa sisällöltään sellaisia kysymyslauseita kuin osaatko uida tai tykkäätkö kirjoittaa. Vain joitain iltoja aikaisemmin olin pohtinut näistä jälkimmäistä pimeässä ilmassa jossain kotini ja sen inspiroivaksi ilmoittaneeni Itä-Pasilan välillä.

Sinänsä aihepiiri ei ole mitenkään epätyypillinen, kun koko verkkokirjoittamiseni olemassaolo perustuu kirjoittamisen mysteerin tarkasteluun. Palaan säännöllisen epäsäännöllisesti tämän harrastuksen pariin, ajaudun kaiken aikaa erilaisiin kirjoitussuorituksia vaativiin projekteihin, haluan kertoa tarinoita ja suhtaudun intohimoisesti myös erilaisiin muiden ihmisten tuottamiin teksteihin ja niiden anatomiaan. Huomasin kuitenkin empiväni kysyttyäni itseltäni, tykkäänkö kirjoittaa.

En usko voivani suoraan todeta, etten pitäisi kirjoittamisesta. Jahkailuni vastaamisessa kuitenkin viittaisi siihen, etten myöskään ole valmis suoraan myöntämään tykkääväni. Jokin silti ajaa kirjoittamaan kerta toisensa jälkeen, vaikka maailmassa on todella paljon asioita, jotka suuremmitta suruitta höylään elämästäni vain siksi, etten pidä niistä.

Musta tuntuu, että oikeastaan mä tykkään muotoilla. Tykkään muotoilla ihan muotoilemisen ilosta ja suorastaan rakastan muotoilla ajatuksia ja tietoja, sanoiksi ja kuviksi.* Kirjoittaminen itsessään on aika työlästä ja turhauttavaa (ja joku tuolla jossain tekee sen aina minua etevämmin), mutta se on oiva väline jäsentää ja muotoilla.**

Harjoittamani laajamittainen metakirjoittaminenkin tuntuu liittyvän tähän samaan seikkaan. Kirjoittaminen ei ole mulle itseisarvoista, mutta asioiden muotoileminen on. Tällöin toisinaan ihan hyvän ja sisällökkään tekstin sijaan syntyykin vain tyhjiä ja merkityksettömiä sanajonoja, jos mikään oikea sisältö ei ole taipunut tarpeeksi hyvään muotoon. Sisällöttömyyttä ja ajatusten abstraktia rakennetta on huomattavasti helpompi muotoilla, kun se ei ole valmiiksi itsestäänselvässä yhteydessä konkreettisen maailman asioiden kanssa.

Uskon, että muotoileminen, jäsentäminen ja määritteleminen ovat jollain lailla avaimia maailman hahmottamiseen ja siinä operoimiseen. Tätä maailman hahmottamista etenkin pyrin mielelläni harjoittelemaan. Maailmassa väärät muotoilut ja haluttomuus ymmärtää toisten muotoiluja sekä aiheuttavat että ylläpitävät tarpeettomia konflikteja.

Tarve hyvään muotoiluun taas aiheuttaa ja ylläpitää henkilökohtaisella tasolla perfektionismia. Perfektionismi ajaa mua kaikenlaiseen saamattomuuteen sekä sosiaaliseen umpeutuneisuuteen. En osaa kommunikoida ihmisten kanssa luontevasti, sillä pelkään liikaa häiriöitä muodon ja sitä kautta merkityksen siirtymisessä. Tämä on tietenkin varsin turhaa ja typerää, mutta olen siinä liian syvällä. Tai se minussa. Tai me määritetään jo toisiamme, määritymme toistemme kautta.

Yritän kyllä harjoitella tästä ehdottomuudesta aina välillä pois ja julkaista enemmästä sisällöstä ja vähemmästä muotoilusta rakentuvia tekstejä, eihän aina kuitenkaan voi olla mielestään täydellinen. Myös toisille ihmisille ja toisista asioista on helpompi puhua ilman muotoiluvimmaa, mutten ole vielä ehtinyt selvttää kuinka ja miksi nämä asiat korreloivat toistensa kanssa.

Luulen, että mun tämän syksyn suuret aivoitukset olivat nyt tässä. Tämän jälkeen palaan raportoimaan arkisemmista asioista. Avokadopuun kasvukäyristä ja suoritettavan elämän määrästä.***

Kuvituksena tässä tekstissä: Merkityksettömiä satunnaisotoksia Helsingin syksystä.

______

* Tykkään myös tosi paljon kuvailla asioita kaksin tavoin ja yhdistää nämä tavat ja:lla.

** Jonkun kanssa saisi varmasti aikaan kelvollisen käsitekärhämän siitä, miten kirjoittaminen ja muotoileminen nyt oikeasti määritellään. Saatan käydä kärhämän vaikka itseni kanssa myöhempinä aikoina, mutta nyt tunsin tarvetta saada eron välineen ja tekemisen laadun välillä näkyviin.

*** Kesän aikana avokadopuu kasvoi hyvin ja nopeasti. Pelkään hieman, että syksyinen siirtely ja valon määrän dramaattinen lasku saattavat koitua nuoren puun kohtaloksi. Suoritettavaa elämää on niin paljon, että päädyn jokseenkin katatonisiin tiloihin, mikäli ajattelen määrää kokonaisuutena.

muusista ja inspiraatiosta

Ajauduin vielä syyskuun puolella eräänä hetkenä pitkästä aikaa mietiskelemään inspiraation käsitettä. Ei mitään erityisen uutta, vaikka toki ihminen kehittyy ihmisenä ajan kuluessa ja ajatukset hioutuvat, mutta muistelisin pääpiirteiden pysyneen samoina jo hyvän tovin. Tuli tietenkin vähän erilaisia kulmia katsantoon ja päivittyneitä sanallistamisia, kun joku ulkopuolinen katsoi ja sanallisti samaa aihetta.

Jäin pidemmän päälle pohtimaan inspiraatioaiheisiin liittyen myös muusan käsitettä*. Omassa mielessä nämä kaksi linkittyvät jotenkin elimellisesti toisiinsa, vaikken olekaan aivan varma, kuinka tarkalleen ottaen. Sellaista se oli biologiakin aikojensa alussa, miksei oman mieleni muusuuden rakennekin. Vuoden taittuminen lokakuuksi kirvoittaa haja-ajatuksia aihepiiriin liittyen ihan itsestään.

Oon puhunut paljon siitä, kuinka syksy on mulle suuri muusa. Se saa mut liikkeelle ja havainnointikanavat kirkkaiksi, olon kaiken kosmisen värähtelyn välikappaleeksi**. Pitkästä aikaa uskaltauduin kaivautua tätä ajatusta syvemmälle.

Syksyyn on helppo takertua selityksenä, koska todellisuudessa uskon aina tienneeni tähän inspiraation ja muusuuden rakenteeseen liittyvän muutakin. Konkreettisia muusahahmoja, ihmisiä. Ihmisten kanssa käytyjä keskusteluja, kuvitteellisia keskusteluja, keskusteluja, joiden realisoitumista kaipaisi. Keskusteluja kaikesta siitä, mitä tämä ihmisenä oleminen ja käsittäminen oikein on.

Joskus muusaihmiset ovat romanttisia, kuten tarinoissa, mutta varmaan yhtä usein eivät. Joskus ne ovat taiteellisia, älyllisiä, haastavia, rentouttavia, energisoivia, jotain muuta tai useita näistä. Aina kuitenkin omalla tavallaan innoittavia.

Mä toivoisin aina pystyväni antamaan ihmisille takaisin edes jotain siitä inspiraatiosta, mitä itse heiltä saan. Ja yhtälailla aina pelkään, etten anna mitään. Imen vain tyhjiin ja palaan kotiin valjastamaan toisilta saadun eliksiirin omiin hämäriin tarkoituksiini. Täysin tarkoituksettomiin. Syksystä voi imeä niin paljon kuin haluaa, kukaan ei usko sen imeytyvän koskaan täysin kuviin, tai imemisen vaarantavan sitä mitenkään. Ihmisten kanssa on toisin, siksi kai kuittaan muusatarpeet ennemmin jollain muulla kuin oikeilla ihmisillä.

Pelko omien mehujen pihtaamisesta juontanee juurensa jonnekin entistä pidemmälle, koska vastaavanlaiset epäilyt toteutuu myös lähes kaikilla muilla elämänaloilla.

Toisaalta pelot ja epäilykset yhdistyvät hieman paradoksaalisesti itsehyväksyntään, sillä ne edustavat jotain sellaista, joista usein ihmiset ja ihminen toivoisivat eroon paremman elämänlaadun toivossa. Tällaisia toiveita vastaan taisteleminen ajaa ihmisen rentouttavaan keskinkertaisuuteen, joka on ainakin itselleni oikeastaan hyvinkin tavoiteltava ja hyvän olon tila. Ihminen on aika keskinkertainen olento, ja sen hyväksyminen rentouttaa.

Taistelua ei kuitenkaan voi täysin paeta. Taistelu on taistelua ja taistelu väsyttää. Lisäksi keskinkertaisuuden alapuolellakin on hierarkiassa paikkoja, ja niistä poissa pysyminen vaatii toisenlaista työtä kuin keskinkertaisuuden yläpuolelle pääsemisen mahdottomuuden hyväksyminen. Työtä ei kai pääse pakoon.

Kaiken tän päätteeksi on kuitenkin hyvä todeta, että toisaalta sitten tällä hetkellä mua inspiroi myös öinen Itä-Pasila. Ihan kauhean paljon innoittumiseen ei tarvita, siis.


Kuvituksena tässä tekstissä: Öinen Itä-Pasila.

______

* Synonyymihaku ehdottaa muusalle vaihtoehtoista termiä innotar. Aika hyvä, joskin kalskahtaa hienoisesti sukupuolitetulta (tosin niinpä saattoi muusakin kalskahtaa kreikkalaisten korvaan, en tunne heitä, en voi varmaksi lausua). Innoittaja ei ole aivan tarpeeksi proosallinen. Enemmänkin sellainen dynaaminen nimike, jonka voisi antaa itselleen nykypäivän työmaailmassa.

** Tai uhriksi.

uutisia erään viikon loppupuolelta

Elämässä tapahtuu valtavasti, mä seuraan tapahtumien virtaa uteliaana, mutta väsyneenä.

Saan opintosuorituksia kasaan tasan sen verran ja tasan siihen mennessä kuin on aivan pakko, koska pakon piiriin mahtuu vähän liian paljon. En kuitenkaan ole valmis luopumaan mistään, joten pelailen vielä hetken aikaa tällaista henkistä uhkapeliä.

Perjantaina suoritin erään opintojakson tutkinnostani niin, että lähdin ystävieni ja tuttavieni kanssa kävelemään hautuumaalle. Viiden ja puolen tunnin ajan reippailimme Hietaniemen hautausmaalla laskemassa ruutuja ja rivejä pysähtyen toisinaan kuulemaan toistemme esityksiä kuopissa makaavista menneistä tieteilijöistä. Sää helli, pysytteli kirpeänä ja syksyisenä, vaahteroissa läikehti ja havupensasaidoissa liekehti. Aurinko teki niin taianomaisia asioita, etten ollut pahoillani pimeyden puuttumisesta. Jossain määrin kadehdin niitä kuolleita, jotka ovat saaneet leposijan aivan välkehtivän merenlahden äärestä. Loppupuolella kaipasimme jo hieman muilla kaupungin raiteilla esiintyviä makkarakojuja.

Syysretkemme toinen osa suoritettiin Helsingin tislaamossa. Pääsimme ihmettelemään viinatehdasta ja maistelemaan tisleitä. On pohjattoman viehättävää, että tislausvälineistö kannattaa tehdä hyötysyistä kuparista, sillä hyöty ja kauneus yhdistyvät niin harvoin niin saumattomasti. En muistaakseni ollut koskaan aikaisemmin käynyt tislaamossa. Opettavaista.

Lauantaina en niinkään suorittanut. Kulkea matkailin Helsingissä niin, että mun ja maailman välissä tuntui koko ajan olevan jotain utuista ja pehmeää. Tapasin kahta ystävää menneisyydestä. Kaikista vuosista ja eri suuntiin venyvistä välimatkoista huolimatta joidenkin ihmisten kanssa on aina yksinkertaista kuin kotona. Koti on monenlaisia asioita, myös joskus mielentila ja seurakysymys. Nojailin toisen toverin matkatavaroihin, se on lähdössä ihan kohta maailmalle, vaikka oli tavatessamme vasta matkalla maailmalta pois. Uuteen maailmalle. Nojaillessani nautin udusta ja pehmeydestä ja kaikista onnellisista uutisista, jotka hyviä ihmisiä kohtaa.

Toinen ystävä sai mut houkuteltua lauantai-illan vilskeeseen, vaikka olin jo tehnyt turvallisen pesän viltin alle. Onneksi saikin. Kävimme hengittämässä uuden uutta urbaania folkmusafestivaalia. Illan mytkeet tarjosi Suistamon Sähkö -niminen orkesteri. Yleensä välttelen proprisanojen asettamista tekstiin, sillä ne linkittävät turinat vääjäämättä todellisuuteen, mutta tunsin tämän taideilakoinnin sen verran vahvasti riemuna sydämessä, että koen kyseisen todellisuuslinkin olevan pienen ahdistuksen arvoinen.*

Sunnuntaiaamussa radiossa raikasi Venäjä-teemainen musiikkiohjelma. Tuntui kodikkaalta. Kotona on kukatkin jo lähes paikoillaan, prosessi etenee, katsellaan mihin suuntaan. Sain perjantaiaamuna sähköpostia kansainvälisyyspalveluilta, että mulla on lupa hakea kevääksi asumaan vaihteeksi etelään. On tosiaan katseltava, mikä suuntani on. Olen sulatellut mahdollisuuksiani viikonlopun hälinöiden yli. Tänään hyväksyin luvan ja aloin täyttää seuraavaa hakemusta, jotta mulla olisi luvat myös saapua kohteeseen.

Sunnuntai-illassa radiosta tulee surinaa ja pörinää. Sellaista, mikä kuulostaa esimerkiksi täyttyvän mutteripannun ropellukselta.


Kuvituksena tässä tekstissä: Värejä ja muotoja viikonlopulta.

________

* En ole täysin loppuunanalysoinut tätä proprifobiaa, mutta joitain tendenssejä on havaittavissa jo. Esimerkiksi se ei – osittain varsin järkeenkäyvistä syistä – ulota vaikutusalaansa juurikaan paikannimistöön. Tai nimiin, joihin mulla syystä tai toisesta ei ole sentimentaalista sidettä.

pimeydestä, osa I

Juhlistan henkisesti kaikkia uusia laskennallisia alkuja, kuten kuukausia, vuosia, vuorokausia ja tunteja. Tällaisten aika arkisten laskennallisten alkujen lisäksi myös sellaiset nykyisin vähemmän tarkasti almanakkoihin merkityt taivaankappaleiden liikkeiden aiheuttamiin olotilan muutoksiin perustuvat taitekohdat ovat viehättäviä, jokainen vähintäänkin pienen mielen festivaalin arvoinen. Nyt jo joitain vuorokausia pimeä on ollut valoisaa pidempi, ollaan sellaisen taitekohdan tällä puolen.

Juhlallisuuksiin on kuulunut pitkiä iltakävelyitä pimeydessä, villasukkien käytön aloittaminen (joskin tämä rituaali liittyy hyvin vahvasti myös sellaiseen toiseen taivaankappaleiden liikkeiden aiheuttamaan olotilan muutokseen – olkoonkin toki tiiviissä yhteydessä pimeyden kanssa – kuin lisääntyvä kylmyys, johon kivitalon lämmöntuottojärjestelmä ei ole vielä ehtinyt reagoida) ja viltin alla nautitut tutkimukset ja matkakertomukset Siperiasta. Juhlajuomana teetä ja viiniä.

Olen mielestäni kävellyt kesänkin aikana melko paljon, melko erilaisissa melko erilaisissa paikoissa ja kellonajoissa, mutta ennen näitä iltakävelyitä pimeyteen en ole aikoihin päässyt kirmaamaan myöhäisillan jänisten kanssa. Joko jänikset jakavat juhlistamistarpeen kanssani, tai sitten en vain ole pitänyt aisteja yhtä auki kesässä. Epäilen jälkimmäisen olevan todempi. Kun valoa on kaikkialla, ei ehdi millään katsella kaikkea oleellista. Puhumattakaan siitä, että vaikka kuulisi.

Keinovalo tekee jännittäviä asioita pimeydelle. Se maalaa sumuiseen pimeyteen teräviä kuvia ja kirkkaaseen pimeyteen utuisia tunnelmia. Kun kulkee pimeässä junaradan vieressä ja takaa tulevan junan etuvalo luo hetkeksi hassusti muuttuvan horisontin ja väreilevän perspektiivin musta itsestä kävelemässä ja aidan tolpista lipumassa mun ohi. Jos pitää katseen siinä pimeydessä eikä tiessä, saattavat aivot tulkita perspektiivin väreilyn huonosti ja pysäyttää tasapainon. Ja silti siitä tunnelmasta ei tahtoisi pois.

Elämästä saa näin syksyisin ja alkujen keskellä kovin juhlallisen kuvan.

Kodissa on edelleen kaaos. Suomalaisista diplomaateista kertovaan kirjaan ei löydy muuta kirjanmerkkiä kuin hienoimmat alusvaatteet. Yliopistollakin voisi olla kaaos, mutta jostain syystä omistajaa vaihtava pakastettu oravan raato työelämäkurssilla vain osoitti, että on myös hyvää kaaosta.

Kuvituksena tässä tekstissä: Instagram-syötteeltä hyllytettyjä kuvia loppukesäisestä Ljubljanasta. Tuoreita pimeyskuvia ei ole vielä saatavilla.

lyhyesti syyskuun adaptaatiovaikeuksista ja kuolemasta

Matkapäiväkirjani eivät ole vielä valmiit, mutta mä itse olen päässyt takaisin kotiin. Kotona olemisen tasoja on miellyttävästi useita: olen sekä Suomessa, Helsingissä että linjasaneerauksen jälkeen myös takaisin vanhassa asunnossa. Kaikki tämä tuntuu nyt matkapäiväkirjojen valmistumattomuutta lukuunottamatta aivan hyvältä ja jotenkin ansaiten saavutetulta.

Toisaalta olen ollut kotona jo pari viikkoa, mutta adaptoituminen on ollut oletettua hankalampaa. Tasapainottelu viikkoa ennen omaa saapumistani alkaneiden kurssien rästihommien, jatkuvasti uusiutuvien muiden hommien, syksyisten tapahtumien, ihmisten kohtaamisen ja asunnon asuttamisen välillä aiheuttaa mieleen kaoottisen pysähtyneen tilan, minkä takia mikään edellä mainituista ei tule oikein kunnolla valmiiksi. Klassista, mutta erityisen vahvalla tavalla läsnä.

Adaptaatio-ongelmissa ei ole kyse siitä, ettenkö olisi odottanut alkavaa lukuvuotta suurella innolla tai etteikö syyskuinen Helsinki hellisi mua juuri sellaisin tavoin kuin tarvitsenkin*. Ei. Asiat vain taitavat muuttua liian paljon ja liian pian. Siirtymä melko levollisesta ja mekaanisesta Euroopan elämästä hektiseen ja paljon luovia ratkaisuja vaativaan Helsingin elämään tapahtui kovin nopealla aikataululla. Samalla siirryin keskeltä Euroopan kesää keskelle Helsingin syksyä.

Syksy aiheuttaa itsessään sellaisia vahvoja värähtelyjä toisissa ihmisissä. Olen kirjoittanut aiheesta varmaan joka syksy, täytynee joskus etsiä vanhat teokset ja koota ne kattavasti samaan paikkaan. Jotkut ihmiset saavat energiaa kevään ja kesän elinvoimista ja sitten toiset ihmiset siitä, että luonto päättää vuosittaisen elon taipaleensa kuollen värikkäästi. Energiatasot ovat siis ainakin omasta näkökulmastani kesäisessä Euroopassa ja syksyisessä Helsingissä hyvin erilaiset, mikä aiheuttaa varmaan samankaltaista painetta päähän kuin ilmanpaineen muutos lentokoneen laskeutuessa.

Hoidan näitä liiallisia pääpaineita ihan tutuin tavoin tutustumalla uusiin kieliin** ja lupautumalla erityyppisiin kirjoitus- ja puuhaprojekteihin. Tällä viikolla muistelimme suomen jo kuolleita sukukieliä, ensi viikolla muistelemme sekä kuolleiden että elävien sukukielten jo kuolleita tutkijoita.

Toivon, että edes pieni osa syksyn aiheuttamasta energiasta ja luomisen vimmasta valjastuisi myös näiden vapaiden tekstien kirjoittamiseen. Pelkään tietenkin, ettei.

Kuvituksena tässä tekstissä: Satunnaisia Instagram-syötteestä hyllytettyjä otoksia Ljubljanasta ja Wienistä.

_____

* Kuukauden kestäneen lämpimän Euroopan jälkeen tämä viimainen ja päivä päivältä pimeämmäksi muuttuva Helsinki elähdyttää mua.

** Tänä syksynä vuorossa sellaiset uudet lystikielet kuin mokša, mansi ja unkari.