uutisia erään viikon loppupuolelta

Elämässä tapahtuu valtavasti, mä seuraan tapahtumien virtaa uteliaana, mutta väsyneenä.

Saan opintosuorituksia kasaan tasan sen verran ja tasan siihen mennessä kuin on aivan pakko, koska pakon piiriin mahtuu vähän liian paljon. En kuitenkaan ole valmis luopumaan mistään, joten pelailen vielä hetken aikaa tällaista henkistä uhkapeliä.

Perjantaina suoritin erään opintojakson tutkinnostani niin, että lähdin ystävieni ja tuttavieni kanssa kävelemään hautuumaalle. Viiden ja puolen tunnin ajan reippailimme Hietaniemen hautausmaalla laskemassa ruutuja ja rivejä pysähtyen toisinaan kuulemaan toistemme esityksiä kuopissa makaavista menneistä tieteilijöistä. Sää helli, pysytteli kirpeänä ja syksyisenä, vaahteroissa läikehti ja havupensasaidoissa liekehti. Aurinko teki niin taianomaisia asioita, etten ollut pahoillani pimeyden puuttumisesta. Jossain määrin kadehdin niitä kuolleita, jotka ovat saaneet leposijan aivan välkehtivän merenlahden äärestä. Loppupuolella kaipasimme jo hieman muilla kaupungin raiteilla esiintyviä makkarakojuja.

Syysretkemme toinen osa suoritettiin Helsingin tislaamossa. Pääsimme ihmettelemään viinatehdasta ja maistelemaan tisleitä. On pohjattoman viehättävää, että tislausvälineistö kannattaa tehdä hyötysyistä kuparista, sillä hyöty ja kauneus yhdistyvät niin harvoin niin saumattomasti. En muistaakseni ollut koskaan aikaisemmin käynyt tislaamossa. Opettavaista.

Lauantaina en niinkään suorittanut. Kulkea matkailin Helsingissä niin, että mun ja maailman välissä tuntui koko ajan olevan jotain utuista ja pehmeää. Tapasin kahta ystävää menneisyydestä. Kaikista vuosista ja eri suuntiin venyvistä välimatkoista huolimatta joidenkin ihmisten kanssa on aina yksinkertaista kuin kotona. Koti on monenlaisia asioita, myös joskus mielentila ja seurakysymys. Nojailin toisen toverin matkatavaroihin, se on lähdössä ihan kohta maailmalle, vaikka oli tavatessamme vasta matkalla maailmalta pois. Uuteen maailmalle. Nojaillessani nautin udusta ja pehmeydestä ja kaikista onnellisista uutisista, jotka hyviä ihmisiä kohtaa.

Toinen ystävä sai mut houkuteltua lauantai-illan vilskeeseen, vaikka olin jo tehnyt turvallisen pesän viltin alle. Onneksi saikin. Kävimme hengittämässä uuden uutta urbaania folkmusafestivaalia. Illan mytkeet tarjosi Suistamon Sähkö -niminen orkesteri. Yleensä välttelen proprisanojen asettamista tekstiin, sillä ne linkittävät turinat vääjäämättä todellisuuteen, mutta tunsin tämän taideilakoinnin sen verran vahvasti riemuna sydämessä, että koen kyseisen todellisuuslinkin olevan pienen ahdistuksen arvoinen.*

Sunnuntaiaamussa radiossa raikasi Venäjä-teemainen musiikkiohjelma. Tuntui kodikkaalta. Kotona on kukatkin jo lähes paikoillaan, prosessi etenee, katsellaan mihin suuntaan. Sain perjantaiaamuna sähköpostia kansainvälisyyspalveluilta, että mulla on lupa hakea kevääksi asumaan vaihteeksi etelään. On tosiaan katseltava, mikä suuntani on. Olen sulatellut mahdollisuuksiani viikonlopun hälinöiden yli. Tänään hyväksyin luvan ja aloin täyttää seuraavaa hakemusta, jotta mulla olisi luvat myös saapua kohteeseen.

Sunnuntai-illassa radiosta tulee surinaa ja pörinää. Sellaista, mikä kuulostaa esimerkiksi täyttyvän mutteripannun ropellukselta.


Kuvituksena tässä tekstissä: Värejä ja muotoja viikonlopulta.

________

* En ole täysin loppuunanalysoinut tätä proprifobiaa, mutta joitain tendenssejä on havaittavissa jo. Esimerkiksi se ei – osittain varsin järkeenkäyvistä syistä – ulota vaikutusalaansa juurikaan paikannimistöön. Tai nimiin, joihin mulla syystä tai toisesta ei ole sentimentaalista sidettä.

pimeydestä, osa I

Juhlistan henkisesti kaikkia uusia laskennallisia alkuja, kuten kuukausia, vuosia, vuorokausia ja tunteja. Tällaisten aika arkisten laskennallisten alkujen lisäksi myös sellaiset nykyisin vähemmän tarkasti almanakkoihin merkityt taivaankappaleiden liikkeiden aiheuttamiin olotilan muutoksiin perustuvat taitekohdat ovat viehättäviä, jokainen vähintäänkin pienen mielen festivaalin arvoinen. Nyt jo joitain vuorokausia pimeä on ollut valoisaa pidempi, ollaan sellaisen taitekohdan tällä puolen.

Juhlallisuuksiin on kuulunut pitkiä iltakävelyitä pimeydessä, villasukkien käytön aloittaminen (joskin tämä rituaali liittyy hyvin vahvasti myös sellaiseen toiseen taivaankappaleiden liikkeiden aiheuttamaan olotilan muutokseen – olkoonkin toki tiiviissä yhteydessä pimeyden kanssa – kuin lisääntyvä kylmyys, johon kivitalon lämmöntuottojärjestelmä ei ole vielä ehtinyt reagoida) ja viltin alla nautitut tutkimukset ja matkakertomukset Siperiasta. Juhlajuomana teetä ja viiniä.

Olen mielestäni kävellyt kesänkin aikana melko paljon, melko erilaisissa melko erilaisissa paikoissa ja kellonajoissa, mutta ennen näitä iltakävelyitä pimeyteen en ole aikoihin päässyt kirmaamaan myöhäisillan jänisten kanssa. Joko jänikset jakavat juhlistamistarpeen kanssani, tai sitten en vain ole pitänyt aisteja yhtä auki kesässä. Epäilen jälkimmäisen olevan todempi. Kun valoa on kaikkialla, ei ehdi millään katsella kaikkea oleellista. Puhumattakaan siitä, että vaikka kuulisi.

Keinovalo tekee jännittäviä asioita pimeydelle. Se maalaa sumuiseen pimeyteen teräviä kuvia ja kirkkaaseen pimeyteen utuisia tunnelmia. Kun kulkee pimeässä junaradan vieressä ja takaa tulevan junan etuvalo luo hetkeksi hassusti muuttuvan horisontin ja väreilevän perspektiivin musta itsestä kävelemässä ja aidan tolpista lipumassa mun ohi. Jos pitää katseen siinä pimeydessä eikä tiessä, saattavat aivot tulkita perspektiivin väreilyn huonosti ja pysäyttää tasapainon. Ja silti siitä tunnelmasta ei tahtoisi pois.

Elämästä saa näin syksyisin ja alkujen keskellä kovin juhlallisen kuvan.

Kodissa on edelleen kaaos. Suomalaisista diplomaateista kertovaan kirjaan ei löydy muuta kirjanmerkkiä kuin hienoimmat alusvaatteet. Yliopistollakin voisi olla kaaos, mutta jostain syystä omistajaa vaihtava pakastettu oravan raato työelämäkurssilla vain osoitti, että on myös hyvää kaaosta.

Kuvituksena tässä tekstissä: Instagram-syötteeltä hyllytettyjä kuvia loppukesäisestä Ljubljanasta. Tuoreita pimeyskuvia ei ole vielä saatavilla.

lyhyesti syyskuun adaptaatiovaikeuksista ja kuolemasta

Matkapäiväkirjani eivät ole vielä valmiit, mutta mä itse olen päässyt takaisin kotiin. Kotona olemisen tasoja on miellyttävästi useita: olen sekä Suomessa, Helsingissä että linjasaneerauksen jälkeen myös takaisin vanhassa asunnossa. Kaikki tämä tuntuu nyt matkapäiväkirjojen valmistumattomuutta lukuunottamatta aivan hyvältä ja jotenkin ansaiten saavutetulta.

Toisaalta olen ollut kotona jo pari viikkoa, mutta adaptoituminen on ollut oletettua hankalampaa. Tasapainottelu viikkoa ennen omaa saapumistani alkaneiden kurssien rästihommien, jatkuvasti uusiutuvien muiden hommien, syksyisten tapahtumien, ihmisten kohtaamisen ja asunnon asuttamisen välillä aiheuttaa mieleen kaoottisen pysähtyneen tilan, minkä takia mikään edellä mainituista ei tule oikein kunnolla valmiiksi. Klassista, mutta erityisen vahvalla tavalla läsnä.

Adaptaatio-ongelmissa ei ole kyse siitä, ettenkö olisi odottanut alkavaa lukuvuotta suurella innolla tai etteikö syyskuinen Helsinki hellisi mua juuri sellaisin tavoin kuin tarvitsenkin*. Ei. Asiat vain taitavat muuttua liian paljon ja liian pian. Siirtymä melko levollisesta ja mekaanisesta Euroopan elämästä hektiseen ja paljon luovia ratkaisuja vaativaan Helsingin elämään tapahtui kovin nopealla aikataululla. Samalla siirryin keskeltä Euroopan kesää keskelle Helsingin syksyä.

Syksy aiheuttaa itsessään sellaisia vahvoja värähtelyjä toisissa ihmisissä. Olen kirjoittanut aiheesta varmaan joka syksy, täytynee joskus etsiä vanhat teokset ja koota ne kattavasti samaan paikkaan. Jotkut ihmiset saavat energiaa kevään ja kesän elinvoimista ja sitten toiset ihmiset siitä, että luonto päättää vuosittaisen elon taipaleensa kuollen värikkäästi. Energiatasot ovat siis ainakin omasta näkökulmastani kesäisessä Euroopassa ja syksyisessä Helsingissä hyvin erilaiset, mikä aiheuttaa varmaan samankaltaista painetta päähän kuin ilmanpaineen muutos lentokoneen laskeutuessa.

Hoidan näitä liiallisia pääpaineita ihan tutuin tavoin tutustumalla uusiin kieliin** ja lupautumalla erityyppisiin kirjoitus- ja puuhaprojekteihin. Tällä viikolla muistelimme suomen jo kuolleita sukukieliä, ensi viikolla muistelemme sekä kuolleiden että elävien sukukielten jo kuolleita tutkijoita.

Toivon, että edes pieni osa syksyn aiheuttamasta energiasta ja luomisen vimmasta valjastuisi myös näiden vapaiden tekstien kirjoittamiseen. Pelkään tietenkin, ettei.

Kuvituksena tässä tekstissä: Satunnaisia Instagram-syötteestä hyllytettyjä otoksia Ljubljanasta ja Wienistä.

_____

* Kuukauden kestäneen lämpimän Euroopan jälkeen tämä viimainen ja päivä päivältä pimeämmäksi muuttuva Helsinki elähdyttää mua.

** Tänä syksynä vuorossa sellaiset uudet lystikielet kuin mokša, mansi ja unkari.