talvipäivä seisahtaa (suurimmasta pimeydestä) ja jossain muualla toiseen aikaan

"Palaan edelleen ajankulun kokemuksiin. Niin pieteetillä teen niistä huomioita. Olin kuukauden taittuessa Jyväskylässä. Jyväskylässä on nykyään erityinen tunnelma, kuin olisi limbossa menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Menneisyys tuntuu siellä väkevänä. Kaikki eletyt vuodet vetää takaisin luokseen kuin ei olisi koskaan ollutkaan poissa ja samalla etääntyy niistä, jotka on viettänyt jossain muualla. Koska aika ei kuitenkaan pysähdy siksi ajaksi, jonka viettää jossain muualla, ei kuulu enää menneisyyteen. Koska muistot takertuvat paikkoihin niin voimakkaasti, on vaikea pysyä osana sitä todellisuutta, jonka itselleen on luonut siellä jossain muualla."

Nämä edelliset muistiinpanot ovat jostain muutaman viikon takaa. Sen jälkeen olen taas hetkeksi siirtynyt pohtimaan muita asioita kuin ajankulua vain kulumisen näkökulmasta. Lähden kohta taas Jyväskylään, katsotaan palaanko eheänä takaisin.

En ole erityisesti vielä ehtinyt pohdiskella kulunutta vuotta olemis-ajallisena kokonaisuutena, mutta istuskellessani sohvan nurkassa tuijottelemassa seiniä totesin, että olen käyttänyt tänä vuonna todella paljon aikaa sohvan nurkassa istumiseen. Yhdessä ja samassa pisteessä. Istunut vain. Ehkä se on ollut osa pakollista elämän tasapainottamista. Kun on fyysisesti tosi paljon liikkeessä ja aggressiivisesti monissa paikoissa, on täytynyt myös aggressiivisesti olla paikoillaan. Että mieli saa vaeltaa. Niinhän se menee, ruumiin ollessa liikkeessä on mieli staattisempi ja ruumiin ollessa paikoillaan vaeltaa mieli*. Rynnistelee. Sen takia on mielen tyrskyjä hiljentävää istua liikkuvassa kulkuneuvossa, kävellä tunturissa tai uida Peipsissä. Mieleni vaellustyö ei ole vielä tainnut tuottaa muita kypsiä hedelmiä kuin huomion siitä, että vanhemmilla ja viisaammilla ihmisillä on sohvatyynyjä siksi, että istuessaan sohvalla sellainen alaselän takana voi istua pidempään ilman selkärangan jumeja.

Sain eilen suoritettua erään kurssin, joka on kaiken raastavan lisäksi raastanut mua pitkään. Olen kokenut sen vahvasti sellaisena kortena kamelin selässä, vedenjakajana selviytymisen ja selviytymättömyyden välillä. Edeltävänä yönä nukuin optimistisimpien arvioideni mukaan kolme tuntia, makasin pitkään sängyssä täristen epätoivoisen sisäisen liikehdinnän kourissa. Herätyskellon soidessa sydän tuntui rintakehää suuremmalta ja sen syke aiheutti koko kehon väkivaltaista värähtelyä**. Keräsin ihmisyyteni rippeet, kävin tekemässä viimeiset tehtävät ja pääsin vihdoin kurssista läpi. Niinpä kaikki mun sisällä vellonut liikehdintä muuttui vireeltään. Ei poistunut, vaan muuttui epätoivon värähtelystä helpottuneisuuden värähtelyksi. Pystyn kohtaamaan mitä vain -värähtelyksi. Tämän värähtelyn luomat kuvat omista mahdollisuuksista ovat tietenkin pitkälti valheellisia. Ei äkillisellä innostuksella pysty vielä paljoonkaan, jos taustalla on kuitenkin kahdenkymmenen vuoden ahdistus ja kolmen tunnin yöunet, luultavimmin vain satuttaa itsensä ja ympärillään olevia. Kiipesin kirjaston ylimpään kerrokseen, etsiydyin kauimmaisimpaan nurkkaan ja painoin selän tiukasti kiinni seinään, ettei sisälläni riehuva liikehdintä muuttuisi fyysiseksi.*** Hellyyttävän monet haluavat edelleen ottaa valokuvia kirjaston portaikossa.

Pari viikkoa sitten merkitsin muistiin myös seuraavaa:

"Jos jostain kohdasta unohtuu sana tai merkki, haluan usein ennemmin poistaa kaiken sen jälkeen kirjoittamani sen sijaan, että korjaisin väliin. En tiedä miksi. Lisäksi se on loputonta uhkapeliä siitä, arvaako milläkin kerralla oikein oman muistinsa kynnyksen."

Tämä pätee edelleen.

Vuoden pimeimmän päivän kunniaksi ripustin joulukuuseen valot ja koristeet. Ripustin valot myös traakkipuuhun. Illansuussa ajattelin lähteä ihailemaan suurinta pimeyttä joihinkin sellaisiin sijainteihin, joista käsin pimeyden ihasteleminen luonnistuu parhaiten.


Kuvituksena tässä tekstissä: Kuvia suomalaiselta maaseudulta, missä olin vartioimassa taloa ja ruokkimassa eläimiä.


____

* Mieleni on tosiaan vaeltanut yhtä vauhdikkaasti kuin ruumiini. Huomaan toivovani hieman vähemmän ääripäistä elämää ensi vuodelle, jotta tiloista ääripäiden välilläkin ehtisi hieman nauttia eikä olisi koko ajan jotenkin hengästynyt.

** Olen sellasita tyyppiä, että joka aamu herään hienoisesti hämmentyneenä muiden muassa sellaisista asioista kuin 1) olen edelleen olemassa, 2) mulla on edelleen keho, ja että 3) en ole unien aikana siirtynyt johonkin toiseen paikkaan kuin mihin oletettavasti nukahdin. Jos nukkuu huonosti tai käyttää päihteitä, tämä ominaisuus tapaa korostua entisestään.

*** Kirjoitin myös päiväkirjaa. Kuuntelen tällä hetkellä sellaista äänikirjaa, jossa on mielestäni useita varsin hyviä huomioita elämästä. Huomasin kuitenkin nyökytteleväni kovaan ääneen yhden kertojaäänen mainitessa, että on pakko kirjoittaa, jotta saisi ajateltua. Oli sitten välähtelevän vauhdikkaita, jumisen tahmeita tai ihan tavallisen arkisia ajatuksia, on niiden käsitteleminen ja sellainen ajatusten nirvanaan saattaminen helpompaa, jos ne kirjoittaa kynällä paperille.

vetämättömyydestä ja ohikiitävyysahdistuksesta (harmaan vuodenajan jatkumo)

Marraskuu vei mukanaan pimeään ja sumuun. Se oli hankalaa. Olisin halunnut keskustella ihmisten kanssa siitä vetämättömästä olotilasta, joka minussa oli (ja lienee hieman yhä). Olisin halunnut kertoa, etteivät ajatukseni ole kovin selkeitä. Aivoni eivät kerta kaikkiaan pysty käsittelemään mitään, mikä on tulevassa kronologiassa kauempana kuin kolmen tunnin päässä. Päässäni ei liiku mitään, joten asioiden ymmärtämisen ja käsittelemisen tehtävä muotoutuu ylitsepääsemättömän hankalaksi.

Samalla kuitenkaan en olisi halunnut osallistua marraskuuta vähättelevään ja syyttelevään diskurssiin. Pidän marraskuun pimeydestä ja sumusta. Se antaa pehmeämmän mahdollisuuden tehdä itselleen aikaa ja tilaa hektisyydessä. Istua kotona, juoda pannullinen kahvia, lukea venäjänkielistä mansin oppikirjaa tai katsoa kissavideoita. Se, että oma vetämättömyyteni osui juuri marraskuuhun, oli osittain sattumanvaraista, mutta keskusteltaessa ihmiset olettavat marraskuun olevan kaiken takana.

Olen keskustellut aiheesta silti, kaiken uhalla. Eihän mulla ole ollut mitään muuta sanottavaa kuulumisia vaihdellessa kuin että väsyttää enkä näe eteeni.

On siis mennyt tovi. Piti kirjoittaa oopperasta (luonnos on edelleen työpöydällä), mutta se tuntuikin liian suurelta.

Mainitsin ajan kulumisen viimeksikin. Olen kai tosiaan kiinnittänyt siihen enemmän huomiota kuin hetkeen. Kuluminen on pitkästä aikaa ahdistanut. Mua ei yleensä ahdista oma ikääntyminen, vaan ymmärrys kaiken ohikiitävyydestä. Ahdistaa se, että maailma on erilainen kuin lapsuudessa tai vanhempien lapsuudessa. Se, että maailma tai ihmiset eivät ole enää koskaan samat kuin ne olivat joskus. Vähän myös se, että mitä ei tee tänään, ei välttämättä ehdi tehdä koskaan. Lopulta se, että mitä ikinä teemmekin ajalla, päättynee se kuitenkin jonkinlaiseen tuhoon.

Muistiossa on kyllä huomioita, jotka ansaitsisivat tulla kirjallisesti ajatelluiksi. Ehkä marraskuun päättyminen kirvoittaa taas uusia juttuja. Analogiseen päiväkirjaani kirjoitin pari tuntia joulukuun vaihtumisen jälkeen jotain siitä, kuinka hyvä näyte olemiseni flegmaattisuuden asteesta on se, etten ollut huomata edes uuden kuun alkamista. Tai että se ei tuntunut miltään ennen kuin tuntui surulliselta, ettei tuntunut miltään.


Kuvituksena tässä tekstissä: Kaksi otosta Helsingin aivan kauniista marraskuusta 2018.