vetämättömyydestä ja ohikiitävyysahdistuksesta (harmaan vuodenajan jatkumo)

Marraskuu vei mukanaan pimeään ja sumuun. Se oli hankalaa. Olisin halunnut keskustella ihmisten kanssa siitä vetämättömästä olotilasta, joka minussa oli (ja lienee hieman yhä). Olisin halunnut kertoa, etteivät ajatukseni ole kovin selkeitä. Aivoni eivät kerta kaikkiaan pysty käsittelemään mitään, mikä on tulevassa kronologiassa kauempana kuin kolmen tunnin päässä. Päässäni ei liiku mitään, joten asioiden ymmärtämisen ja käsittelemisen tehtävä muotoutuu ylitsepääsemättömän hankalaksi.

Samalla kuitenkaan en olisi halunnut osallistua marraskuuta vähättelevään ja syyttelevään diskurssiin. Pidän marraskuun pimeydestä ja sumusta. Se antaa pehmeämmän mahdollisuuden tehdä itselleen aikaa ja tilaa hektisyydessä. Istua kotona, juoda pannullinen kahvia, lukea venäjänkielistä mansin oppikirjaa tai katsoa kissavideoita. Se, että oma vetämättömyyteni osui juuri marraskuuhun, oli osittain sattumanvaraista, mutta keskusteltaessa ihmiset olettavat marraskuun olevan kaiken takana.

Olen keskustellut aiheesta silti, kaiken uhalla. Eihän mulla ole ollut mitään muuta sanottavaa kuulumisia vaihdellessa kuin että väsyttää enkä näe eteeni.

On siis mennyt tovi. Piti kirjoittaa oopperasta (luonnos on edelleen työpöydällä), mutta se tuntuikin liian suurelta.

Mainitsin ajan kulumisen viimeksikin. Olen kai tosiaan kiinnittänyt siihen enemmän huomiota kuin hetkeen. Kuluminen on pitkästä aikaa ahdistanut. Mua ei yleensä ahdista oma ikääntyminen, vaan ymmärrys kaiken ohikiitävyydestä. Ahdistaa se, että maailma on erilainen kuin lapsuudessa tai vanhempien lapsuudessa. Se, että maailma tai ihmiset eivät ole enää koskaan samat kuin ne olivat joskus. Vähän myös se, että mitä ei tee tänään, ei välttämättä ehdi tehdä koskaan. Lopulta se, että mitä ikinä teemmekin ajalla, päättynee se kuitenkin jonkinlaiseen tuhoon.

Muistiossa on kyllä huomioita, jotka ansaitsisivat tulla kirjallisesti ajatelluiksi. Ehkä marraskuun päättyminen kirvoittaa taas uusia juttuja. Analogiseen päiväkirjaani kirjoitin pari tuntia joulukuun vaihtumisen jälkeen jotain siitä, kuinka hyvä näyte olemiseni flegmaattisuuden asteesta on se, etten ollut huomata edes uuden kuun alkamista. Tai että se ei tuntunut miltään ennen kuin tuntui surulliselta, ettei tuntunut miltään.


Kuvituksena tässä tekstissä: Kaksi otosta Helsingin aivan kauniista marraskuusta 2018.