harmaan vuodenajan alku (pimeydestä osa III)

Vaihtui marraskuuksi. Venäjän-matkan aikana Helsingistä oli kaikonnut syksy ja harmaa vuodenaika (™) asettunut paikoilleen. Luultavasti seuraavaksi viideksi kuukaudeksi tai jotain. Olen virallisesti lakannut toivomasta, että Helsinkiin tulisi oikea talvi.

(Kirjoitin tämän kertomuksen lähes kokonaisuudessaan silloin, kun oli tosiaan vasta vaihtunut marraskuuksi. Nyt siitä on kulunut jo kolmasosa. Toisina jaksoina ajan kulumiseen kiinnittää enemmän huomiota kuin toisina. Nyt on sellainen jakso, että ajan kuluminen tuntuu maltillisena fyysisenä tuskana ruumiissa ja erittäin riipivänä henkisenä tuskana mielessä, eikä sitä voi olla huomaamatta.)

Kävin pyhien henkilöiden päivänä jälleen Hietaniemen hautuumaalla, sillä kaipaan juhlaan juhlallisuuksia. Pyhäinpäivä on erinomaisen pimeään hetkeen asetettu kynttiläjuhla, ja koska mikään ei valaise pimeää hellemmin kuin kynttilät, kuuluu pyhäinpäivä juhlasuosikeihini. En ole moneen vuoteen päässyt millekään hautuumaalle sitä ihastelemaan, viimeksi luultavasti juuri Hietaniemeen mahdollisesti vuonna 2013.

Tämän oletetun viime kerran kävin siellä erään toverin kanssa, ja jätimme puoliksi poltetun kynttilän jonkun sellaisen henkilön haudalle, jolle kukaan muu ei ollut kynttilää jättänyt. Tänä vuonna harmittelin itsekseni, etten tajunnut hakea matkalla kynttilää. Vaikka kaikki omien sukulaisteni ja tuttavieni kalmot lepäävät aivan muissa kaupungeissa, olisi ollut mukavaa jälleen liittää joku unohdettu hauta osaksi valomerta. Muistin suurpiirteisesti yhden taannoiselle oppihistoriakierrokselle mahtuneen kuolleen fennougristin haudan sijainnin. Harhailin sen luokse. Paikalla ei ollut ainuttakaan kynttilää, vaikka kyseessä oli tärkeä herra. Seisoin hetken siinä muistelemassa, myös niitä sukulaisteni kalmoja jossain.

Oli tosiaan läpitunkemattoman pimeää. Huvitin itseäni irroittautuen todellisuudesta kävelemällä kapeita pensasaidoin rajattuja polkuja pitkin ainoana valonlähteenäni satunnaiset kynttilät. Pelin pilasivat toisinaan vastaantulijat, jotka tekivät pimeydestä kovaa osoitellen sitä puhelinten valoilla. Sellaisessa valaistussa pimeässä näkee harvoin mitään.

On tosiaan hyvin pimeää ylipäänsä. Se on häkellyttävää, minkä tähden ihmiset varmaan jaksavatkin meuhkata ja vouhottaa siitä vuodesta toiseen, mutta myös täyttää mielen tietyllä raukeudella. Turruttaa ja pehmittää. Lisäksi se tosiaan saa joulua kohden erityisesti lisääntyvän keinotekoisen ilovalaistuksen kukoistamaan.

Päivät ovat olleet hieman väsyneitä, ja minä samoin. Söin viimein Kazanista tuliaiseksi tuomani säk-säkin (tataariksi se kirjoitetaan чəк-чəк, ja venäjäksi esimerkiksi чак-чак, transkriboinnin olen tehnyt omaan puheeseeni vakiintuneen tataarin äänneasua mukailevan muodon perusteella). Se on ensimaistamalta aika tylsää ruokaa, mutta ennen kuin huomaakaan, on kuitenkin syönyt sitä paketillisen. Luulen, että opiskelen jonain prokrastinaatiohetkenä valmistamaan säk-säkkiä itse, koska Kazaniin on kuitenkin aika pitkä matka sitä hakemaan. Kazanin oppaamme sanoi, että udmurtit matkustavat alueelle vain noutaakseen säk-säkkiä. En epäile lausuntoa.

Marraskuun aikana olen lisäksi vieraillut muun muassa parturissa. Myös edellisestä parturikäynnistä on kulunut jo melkoinen tovi. Uskoakseni tämäntyyppinen viime kerta oli huhtikuussa 2016. Sen olen ollut näköinenkin. En tiedä, paraniko tilanne mitenkään radikaalisti, mutta ainakin sain hyväntuoksuisen hiustenpesun mukavalta Tartosta kotoisin olevalta parturihenkilöltä.

Yhtä aikaa tuntuu, että olen vaihteeksi kadottamassa kykyni kutoa eheitä tekstejä, ja että olen vihdoin saavuttamassa taidon tuottaa sitä keskeneräisyyttä, epäjohdonmukaisuutta ja ei-valmiutta, josta pohjimmiltani olen puhunut sivupalkissa jo ainakin vuoden, ehkä useamman (tämä sieluun ja ruumiiseen koskeva ajankulun havaitseminen koskee ihan viime päiviä, useimmiten ei satu).


Kuvituksena tässä tekstissä: Kaksi puhki suodatettua kuvaa pimeästä.