Olen taas päässyt kotiin. Ajattelin edellisen kotiutumisen tuoksinassa, etten jaksaisi poistua maasta ennen ensi vuotta, mutta toisin kävi. Lähdin Venäjälle.
En Venäjällä keskittynyt sanoihin tai ajatuksiin yhtä pieteetillä kuin olen keskittynyt kuluneena syksynä Helsingissä. Sanat ja ajatukset hautautuvat, kun on sekä vieraassa kieli- ja kulttuuriympäristössä että intensiivisessä sosiaalisessa puristuksessa. Silloin keskittyy selviytymään. Ajattelemaan sanoja vain kommunikaatiovälineinä eri tahojen välillä.
Nautin Venäjästä vähän samalla tavalla kuin nautin kummallisista mutta kauniista taide-elokuvista. Venäjällä on yhtäaikaisesti loputtoman hienoa ja loputtoman omituista. Yhdessä hetkessä häkeltyy ympärillään avautuvan maailman visuaalisuudesta ja vieraiden kielten yllättävästä runsaudesta, toisessa hetkessä häkeltyy totaalisesta absurdiudesta, joka yhteiskunnan asioiden välisissä suhteissa vallitsee. Ja jokin siinä absurdiudessa on kuitenkin tuudittavaa. Ei tarvitse miettiä mitään. Näin ne asiat nyt vain menee, koska ollaan Venäjällä.*
Kävin Pietarissa, Kazanissa, Joškar-Olassa ja Moskovassa. Matkustin bussilla, metrolla, junalla, kävellen, taksilla, überillä ja maršrutkalla. Nukuin yhteensä kolme yötä junassa, kaikki yläpedissä. Näin Nevan, Volgan ja Moskvan sivujokineen. Join litrakaupalla teetä mitä erilaisimmissa paikoissa ja luin georgian kielioppia silloin, kun muut olivat erilaisten paikkojen patioilla tupakalla. Karistin yltäni pelkoa käyttää venäjää, hullaannuin erilaisesta ortografioiden maailmasta ja otin paljon keskihuonoja valokuvia.
Lupaan usein itselleni opiskelevani pian lisää venäjää, jotta voisin vapaammin tehdä sinne tutkimusretkiä. Tälläkin kertaa koin tulleeni repäistyksi pois liian pian ja ymmärtäväni jatkuvasti liian vähän. Kävi tuhansia asioita, jotka pitäisi kirjata tapahtumien lokiin, vielä useampia tuhansia asioita ei vielä edes ole käynyt. En laisinkaan osaa suhtautua kaikkiin tunne- ja aistiärsykkeisiin, joita aiheen käsittely aiheuttaa.
Suhtautumisen hankaluudesta en ole päässyt eroon näinä ensimmäisinä päivinä takaisin arjessani. Katsoin tänään toista kertaa elämässäni erään varsin eroottissävytteisen marinkielisen (kummallisen mutta kauniin) taide-elokuvan. Sen maailmassa tuntui jotenkin helpolta olla, kun saattoi taas antautua sellaisen osin harhaisen luulon valtaan, ettei mun kuulukaan ymmärtää kaikkea.
Kuvituksena tässä tekstissä: Kaksi kiireistä kultaisen hetken kuvaa Pietarista saapumisemme illalta.
____
* Oikeasti suhtaudun tosi moneen Venäjään liittyvään asiaan varsin kriittisesti, ei hätää. Siellä matkustaessa kuitenkin jollain tavalla koskettuu maailmaan mahtuvista ilmiöistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti